Passini oli vanhentunut. Mitäpä se muuten olisi haitannut, mutta olin touko-kesäkuun vaihteessa lähdössä ulkomaille, ja siellä pitäisi olla mukana joko passi tai kuvallinen henkilökortti. Heitin painia, hankinko passin vai henkilökortin. Hinnalla ei kovin suurta eroa ollut, ja niin sitten päädyin uusimaan passin.

Nykyisinhän passin niin kuin henkilökortinkin (ja ties mitä kaikkea muuta) voi kätevästi hankkia netin kautta. Niin minäkin tein, vaikka ajattelin, ettei se tietenkään minun tuurillani onnistuisi, vaan joutuisin menemään henkilökohtaisesti poliisiasemalle tunnistautumista varten. Se olisi tiennyt taas juna- tai automatkaa parinkymmenen kilometrin päähän kaupunkimme poliisiasemalle, ja se ajatus ei minua houkuttanut yhtään.

Päätin kuitenkin kokeilla, miten passin tilaaminen netin kautta onnistuisi. Kuinka ollakaan, kaikki tarvittavat tiedot sormenjälkitunnistusta myöten olivat jo olemassa ja kelpasivat, ja niinpä näpyttelin hakemuksen valmiiksi, kipaisin valokuvaamoon, ja muutaman päivän päästä sain hakea passini R-kioskilta.

Edellisestä ulkomaanmatkastani oli jo muutama vuosi. Tämä matka suuntautui Viroon, joka ei oikeastaan ulkomaalta tunnukaan. Kimmokkeen tähän matkaan sain vesijuoksukaveriltani, joka harrasti vironkieltä. Hänen opintoryhmänsä oli lähdössä kiertämään Viroa opettajansa järjestämälle matkalle. Minulla ei ollut mitään tekemistä vironkielen opiskelun kanssa, mutta kun matkalle pääsivät mukaan muutkin kuin opiskelijat, päätin lähteä. Kun matkakohteet olivat minulle suurimmaksi osaksi ennestään tuntemattoamia, lisäsi se mielenkiintoani osallistua matkalle.

Niinpä sitten viikon 22 maanantaiaamuna aikaisin suunnistin linja-autoasemalle, josta matkamme alkoi. Matkalla satamaan kiersimme vielä melkein puoli Etelä-Suomea keräilemässä muita matkustavaisia mukaamme. Matkamme pääkohde oli Vorun maakunta ja sen pääkaupunki Voru, mutta ensin tietenkin suunnistimme Tallinnaan ja sieltä Tarton kautta lopulliseen kohteeseemme.

Maanantai-iltana olimme perillä hotellissamme, josta tuli sitten majapaikkamme koko matkan ajaksi. Kiertelimme ympäri Vorumaata ja katselimme sen nähtävyyksiä. Täytyy kyllä sanoa, että Viron nähtävyydet eivät kovin kaksisia ole. Maa on pieni, pinnanmuodostukseltaan jokseenkin tasainen, ja monet sen tunnetut paikat on nähty jo moneen kertaan. Vaikka Vorumaa oli minulle ennestään tuntematonta seutua, osui matkan varrelle mm. setukaisten alue, jossa olin käynyt ennenkin jollain toisella Viron matkalla ollessani.

Setukaiskylän lisäksi kohteitamme olivat mm. metsänveljien talo maanalaisine poteroineen, kuuluisa ruusutarha, Suur Munamäen näköalatorni ja yrttiviljelmä. Jos säät olisivat olleet paremmat, olisivat kaikki kohteet varmasti tuntuneet paremmilta kuin miltä ne tihkusateessa ja kylmässä tuulessa tuntuivat. Matkan hintaan sisätyi monta ateriaa. Ne olivat pääsääntöisesti hyviä, niin että nälässä ei tarvinnut varmasti kenenkään olla.

Jokaiselle ryhmämatkalle osuu valitettavasti myös henkilö tai henkilöitä, jotka ottavat asiakseen holhota muita matkalaisia. Tälläkään kertaa ei mokomalta besserwisseriltä vältytty. Hän oli osallistunut kai jokaiselle opintopiirin matkalle, joita kaiken kaikkiaan oli järjestetty jo parisenkymmentä.

Ensi alkuun tuntui ihan mukavalta, kun hän bussissa neuvoi, miten takapenkin saa kallistettua mukavaan asentoon. Mutta kun hän myöhemmin joka käänteessä oli tarjoamassa kättä tueksi ja melkein sanomassa, mihin kenenkin pitäisi jalkansa asettaa, alkoi se tuntua melko ikävältä. En sentään vielä ole rollaattorilla kulkeva vanhus tai niin tasapainoton, että minua pitäisi tukea, kun laskeudun bussista alas! Saman kohtelun saivat kyllä kokea muutkin, joten en ollut ainoa tuettava!

Kotiinpäin tultaessa laivassa kokoonnuimme vielä yhteiseen tilaan tarinoimaan. Siinä innokkaimmat alkoivat jo suunnitella seuraavan kesän matkaa. Silloin tuumasin matkakumppanilleni, että jos tuo sama besserwisser lähtee matkalle mukaan, kuten epäilemättä lähtisi, ei minua ainakaan sillä matkalla nähtäisi!