Eilen illalla mää sitte taas päätin, että nyt kyllä valavon ja ootan tyttöä töistä. Mää aattelin pysytellä tuvassa niin kauan, etten vaan vahingossa nukahtas. Ihan samalla kellonlyömällä, ku tyttö ajo pihaan, alako sataa. Mää havahun siihen kohinaan. Mulle tuli hirmunen kiire sulukemaan teltan ovea. Mää sieppasin sateenvarijon eteisen nurkasta ja otin vielä taskulampun mukaan. Sitte mää painelin ulos vesisateeseen.

Samalla alako salamoija, ja jonku ajan päästä jyris ukkonen. Mää temmon teltan vetoketjua, joka muuten on risa, ja yritin pitää piskotikkua pääni päällä, etten kastus aivan läpimäräks. Emmää aikonukkaan enää jäähä telttaan yöks, sillä luonnon jännitysnäytelmä läheni lähenemistään. Mää kokoilin vähä tavaroitani, sain ku sainki teltan vetoketjun kiinni ja juoksin sisälle.

Kyllä oli mukava oikasta ihtesä kuivalle sohovalle, ku ei tarvinnu säpsähellä salamoita eikä väistellä vesipisaroita. Ukonkeli ei onneks noussu ihan päälle, vaikka räpsytteli se valojaki välillä.  Vettä tuli kyllä meleko lailla, mutta vaan vähän aikaa. Aamulla oli vesimittarissa 30 milliä, ja kaikki juoksutorvien alle laitetut astiat oli ihan täynnä vettä. Nyt ei tartte ainakaan kantaa huolta kasvimaan kastelusta.

Tänään mää olin rippijuhulissa. Kummityttö pääsi ripiltä. Mää oon vaan rättikummi, mutta oli minutki kutsuttu juhuliin. Juhulapaikalle oli matkaa parisataa kilometriä. Mää olin ilimottanu, etten tuu kirkkoon, ku muuten mun olis pitäny lähteä niin aikasin ajelemaan. Kymmenen kieppeissä mää sitte lähin. Aina välillä ripsi vettä eikä ollu onneks niin kuuma, ku viime päivinä on ollu.

Siinä ajellessani mää kahtelin tienposkia. Ne oli täynnä toinen toistaan kauniimpia ja värikkäämpiä kukkia. Mää tunnistin ainakin kissankellon, siankärsämön, kultapiiskun, partasutin eli huopaohdakkeen, horsman, koiranputken, leinikin, mesiangervon, päivänkakkaran, hiirenvirnan, puna-apilan ja valakoapilan. Sitte oli monenlaisia heiniä, mutta niitä mää en oo ikinä oikeen erottanu toisistaan, vaikka komeita neki on.

Lupiini, tuo niittykukkien vihollinen numero yks, oli jo lopettanu kukintasa. Lupiinihan ei kuulu ollenkaan Suomen luontoon. Se on puutarhakarkulainen, jota kovasti mollataan. Kyllä määki sitä siinä mielessä mollaan, että se vie kasvutilan oikeilta niittykukilta, mutta on se sitteki minusta komea sillon, ku se kukkii parauessaan. Kukittuaan se on kyllä aika ruma.

Mää aattelin, että kyllä meillä täällä Suomessaki on sentään tosi palijo erilaisia kukkia ja kasveja. Pitää vaan hoksata ne liikkuessaan. Ei tartte lähteä eksoottisiin maihin kauneutta nähäkseen. Kyllä sitä löytyy aivan omista nurkista, jos vaan vähäki vilikuiloo ympärilleen.