Suviseurat olivat taas tulossa. Olin ehkä viiden-, kuudentoista ikäinen. Nyt olin tehnyt päätöksen, että enää en seuroihin lähde. Mietin mielessäni, miten oikein asian äidille sanon, sillä hän puhui kaiken aikaa siihen tyyliin, että minunkin olisi seuroihin lähdettävä. Sitten vain rohkaisin mieleni ja ilmoitin, että minun Suvi- niin kuin muutkin seurani oli nyt käyty.

Tietenkään asia ei mennyt läpi pelkkänä ilmoitusasiana, kuten olin ounastellutkin. Seurasi itkua ja hammasten kiristystä. Äiti yritti ensin väkisin saada tahtonsa läpi. Kun en hänen tahtoonsa taipunut, alkoi maanittelu. Minun olisi pitänyt lähteä seuroihin äidin mieliksi. Se kuulosti minusta jokseenkin kummalliselta. Eikö seuroihin menon pitänyt olla jokaisen henkilökohtainen ratkaisu, ei suinkaan yritys mielistellä muita. Pysyin tiukasti kannassani, ja lopulta voitin. Äiti lopetti uhkailun, kiristyksen ja maanittelun.

Minä kuitenkin kärsin mahdottomia pelkoja koko seuroja edeltävän ajan. Jaoin kesätöikseni postia. Tein kierroksen aina polkupyörällä. Eräänä päivänä sattui ukonilma. Postireittini varrella oli kohta, jossa tien varressa kasvoi yksi ainoa iso puu. Olin tietenkin kuullut, että salama usein iskee juuri sellaiseen kohtaan. Nyt mieleeni juolahti, että saan Jumalalta rangaistuksen siitä, etten lähde seuroihin äidin kanssa. Olin varma, että juuri kun olen puun kohdalla, salama iskee siihen ja tappaa minut. Nyt tuo pelko tuntuu tietenkin naurettavalta, mutta silloin se oli totista totta. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin polkea puun ohitse. Mitään ei tapahtunut, ja saatoin huokaista helpotuksesta.

Nyt jälkeenpäin ajatellen minun käy aivan sääliksi sitä nuorta tyttöä, minua itseäni. Minulla ei ollut ketään, jolle peloistani puhua. Elämänkokemukseni oli olematonta. En toivoisi kenellekään sellaisia pelkoja, joita tuolloin koin. Kuinka paljon vahinkoa uskonnoilla saadaankaan aikaan. Ja äitikin oli tekevinään kaiken lastensa parhaaksi! Mutta tuon päätöksen jälkeen elämäni helpottui. Olin vapaa! Luultavasti äiti vielä toisinaan kysyi, lähdenkö seuroihin, mutta nyt saatoin ilman pelkoa ilmoittaa, etten lähde, ja asia oli sillä selvä.

Palaan vielä ahdistukseen, jota seurat ja koko lahkolaisuus minussa aiheuttivat. Yleensä koko alkukesän pelkäsin Suviseuroihin lähtöä. Kesäloma tuntui alkavan vasta toden teolla, kun sieltä oli palattu. Lapsena ja nuorena olin kova jännittämään. Luonnollisten tarpeiden toimittaminen ei tahtonut luonnistua isoissa avokäymälöissä. Se oli hirvittävää. Äiti ei asiaa tietenkään ymmärtänyt. Jos olisi ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää, olisi hän lapsensa moiselta koettelemukselta säästänyt.

Kun tulimme kaksosveljeni kanssa rippikouluikään, oli äiti taas itsekseen päättänyt, että meidän piti osallistua lestadiolaisten rippileirille. Silloin sanoin asialle ehdottoman ein. Minä en lähtisi mihinkään, se oli vissi ja varma. Ei äiti meitä väkisinkään voinut leirille lähettää, joten sinne meno raukesi, ja saimme käydä ”leipäpappien” vetämän rippikoulun kotipaikkakunnalla.