Lenkkimme alkuosa sujui mukavasti. Minulla oli tapana kulkea kirsu maassa ja pysähdellä nuuhkimaan kaikkia mielenkiintoisia hajuja, joita tien varret olivat pullollaan. Olavi taas kulki hyvin valppaana pää pystyssä koko lenkin, eikä sen tarkkaavaisuus herpaantunut hetkeksikään. Se tuntui olevan koko ajan varuillaan ja valmiina hyökkäämään, jos jostakin yllättäen ilmaantuisi jokin uhka.

Kun tulimme Pirren aitauksen kohdalle, alkoi tapahtua. Pirre riensi tapansa mukaan aidan viereen ja haukahti meille tervehdyksensä. Se oli Olaville liikaa. Pirren kimppuun se ei verkkoaidan läpi voinut hyökätä, mutta minähän olin lähellä. Se ampaisi kuin salama minun kimppuuni. En ollut osannut odottaa tällaista hyökkäystä, joten en myöskään osannut toimia mitenkään. En ollut mikään tappelija, en osannut puolustautua, ja niinpä sain rytäkässä melkoiset puremat, jotka kyllä tietenkin paranivat aikanaa.

Hyökkäys tuli myös Kaisalle täytenä yllätyksenä. Hän yritti pitää Olavia erossa minusta ja kaatui itsekin siinä rytäkässä maahan väliimme. Onneksi hän kuitenkin jotenkin kykeni selvittämään tilanteen, pääsi ylös ja lähti itkien raijaamaan meitä kotiin. Onnea oli myös siinä, etteivät Olavin hampaat tällä kertaa olleet iskeytyneet Kaisan käsiin tai jalkoihin.

Kotona alkoi uusi metakka. Olavi oli jo rauhoittunut, mutta Kaisan isä aloitti taas tavallisen huutonsa ja meuhkaamisensa. Olavi oli selvästi jo saanut lähtöpassit häneltä. Vain Kaisa ja Rotta puolustivat Olavia. He eivät halunneet vielä antaa periksi, vaan päättivät yrittää saada Olavia ruotuun.

Olavin käytös oli kummallista ja arvaamatonta. Yhtenä hetkenä se saattoi hyökätä raivopäänä kimppuuni ja toisena taas nukkui rauhallisesti vieressäni Kaisan leveällä sängyllä. Olimme paljon kahdestaan, kun lauman ihmisjäsenet olivat koulussa ja töissä, eikä meillä koskaan ollut tappeluita tai kiistoja. Ajan kuluessa panin merkille, että Olavi sai raivokohtauksiaan yleensä silloin, kun oli hihnassa ja toinen koira oli hihnassa tai vapaana. Vapaina ollessamme se ei yrittänyt mitään.

Minä en koskaan ollut saanut nousta sohvalle, mutta Olavi ei sellaisista rajoituksista piitannut. Kyllä sekin sitten oppi, että ihmisten aikaan ei sohvalle ollut asiaa, mutta kun olimme kahdestaan, se köllötteli siinä tyytyväisenä. Kun joku tuli kotiin, se hyppäsi alas ja oli kuin ei olisi koskaan sohvalla käynytkään. Sitä se ei sentään ymmärtänyt, että Rotta kotiin tullessaan näki isosta ikkunasta suoraan kulmasohvan selkänojalle, jossa Olavi makasi Rottaa odottaen. Kun ovi kävi, hyppäsi Olavi alas ja juoksi ovelle Rottaa vastaan. Selkänojalle jäi lämmin painauma ja muutamia tummia karvoja kertomaa, kuka siinä oli äsken makoillut.