Eilen lähti sitte tyttö ja PY kohti uusia seikkailuja. Perijantai-iltana ne ajo pihaan, ja auto oli niin täynnä tavaraa, että tyttö piti auttaa sieltä pois. Osa romppeesta jäi tähän mulle ja tietysti V. Mää laittelin sapuskaa, ja tyttö pakkas loppuja tavaroitaan. Huusholli oli ku lähtevä laiva. Kyllä mää taas kerran siunailin mielessäni, ettei mun tarvinnu lähteä mihinkään.

Lauantaina iltapäivällä ne sitte lähti. Eessä oli yli viikon matka, ku välillä ne pysähtyis PY: n sukulaisissa ja kai vähä muuallaki työpaikkoja katastamassa. Ei siinä mikään auttanu, itku tuli meiltä kummaltaki, vaikka nyt ei tytön tarvinnu lähteä yksin. En tiijä, miten sille on ne lähöt aina niin vaikeita, vaikka etukäteen on kuinka innossaan. Ja onhan ne mulleki, mutta mää jo vanhempana osaan ottaa asiat vähä eri lailla. Eikä siitä mitään tulis, että mää alakasin vollottaa ja voihkia. Jäis pian lähteminen kokonaan.

Kyllä ne kumpiki kauan aikaa silitteli V:ä ja piti sitä hyvänä. PY oppi kesän aikana tykkäämään V: stä kovasti, ku se vietti sen kans kaiket päivät. V makas kasvimaalla, ku PY oli kitkemässä. V on jo niin vanha koira, että voi olla, että se oli niijen viimenen tapaaminen. Seki suretti, vaikkei tulevaa tautia tietysti kannata sairastaakaan.

Kanoistaki oli pitäny erota jo vähä aikasemmin. Keskiviikkoiltana myöhällä ne vietiin uuvelle orrelle. Eellisiltana oli tyttö itku silimässä kahtonu, miten ne viimesen kerran kiipes tuttuun tarhaan. Poisvieminen oli ollu helepompaa, ja jäihän ne sentään henkiin. Ei tarvinnu asetella kenenkään päätä pölökylle. Sinne ne oli noussu toisten kanojen sekaan orrelle ja pientä potpotusta oli vaan kuulunu.

Kanat oli muuten kesän aikana tulleet hyvään kuntoon. Vaikka ne haittiin toukokuun lopussa luomukanalasta, ei ne mitenkään hyvässä kunnossa sillon olleet. Ne oli kalapeita, värittömiä, arkoja ja höyheniä puuttu rinnuksista. Nyt ne oli eläväisiä, rohkeita, uteliaita ja onnellisia potpottajia, jotka muni munan päivässä. Värit oli kirkastuneet ja höyhenpeite oli tasanen. Ei näkyny enää palijasta nahkaa. Kertulla oli tullessaan jotain ongelmaa heltassa. Tyttö ja PY hoiti sen kuntoon, ja helttaan palas punanen väri niin ku Koppasen ja Fribusenki helttoihin.

Mutta niin lapset sitte lähti. V muutti talavikotiin ja minä jäin siivoamaan jäläkiä mielessä aatos, millon pääsen käymään taas uuvessa paikassa. Vaikka lähteminen ja eroaminen on surkeaa, on kumminki hienoa, että tyttö uskaltaa mennä ja haluaa nähä maailmaa. Siinä sivussa mulleki aukeaa taas uusia käyntikohteita. Vaikka kyllä tyttö kuulemma jo mielellään asettus aloilleenki. Ymmärrän mää senki. Aina on elämä matkalaukussa. Ei sekään heleppoa oo.

Kesä oli tytölle raskas, ku piti käyvä töissä ja hoitaa vielä taloa. Vaikka oli se tietysti mukavaki. Ja nyt uuvessa paikassa lomareissun jäläkeen saa taas keskittyä opiskeluun koko tarmollaan. Emmää toivo muuta ku onnea niille. Hyvä ku niillä on toisesa. Mää muuten meinaan ruveta opiskelemaan ranskaa. Eihän sitä tiijä, jos vaikka joskus sitä tosissaan tarvihtis.