Päivät Betlehemissä kuluvat nopeasti. Tallin nurkkaan on muodostunut pienelle perheelle mukava paikka, jossa Joosef ja Marian pienen vauvan kera totuttelevat perhe-elämään. Joosef hoitelee asioita, joiden vuoksi he tänne ovat tulleet, ja Maria opettelee hoivaamaan pientä poikaansa, joka syntyi eläinten talliin vuoden pimeimpänä yönä kirkkaan tähden valaistessa synkkää maisemaa.

Monet ihmiset käyvät lasta katsomassa, sillä syntymäyönä seimen äärellä vierailleet paimenet ovat levittäneet sanaa vastasyntyneestä kuninkaasta, jonka tulosta enkeli oli heille ilmoittanut. Myös tähti, jonka paimenet kertoivat johdattaneen heidät lapsen luo, mainitaan usein. Jotkut pitävät paimenten puhetta pelkkänä mielikuvituksen ja piristävien aineiden tuotteena, mutta on heitäkin, jotka uskovat sen oitis.

Joka tapauksessa jokainen, joka talliin tulee ja pientä vastasyntynyttä ja hänen nuorta äitiään hetken katsoo ja ehkä koskettaakin, lähtee sieltä muuttuneena ihmisenä. Kivut ja sairaudet tuntuvat hetkeksi hellittävän, mielen mustana möykkynä täyttävä ahdistus laantuu. Lapsen ja hänen äitinsä ympärillä hohtaa kummallinen valo. Se ei ole kovaa, polttavaa ja sokaisevaa, kaiken armotta paljastavaa valoa. Se on pehmeää, lämmintä ja lempeää, täynnä iloa ja toivoa olevaa loistetta, joka ei jätä ketään kylmäksi, vaan kutsuu ja houkuttaa kaikkia lähemmäksi suojaisaan piiriinsä. Se sulattaa kovimmankin, paatuneimmankin sydämen ja saa ihmiset puhumaan toisilleen hiljaisella, ystävällisellä äänellä. Kovat ja ilkeät sanat pysähtyvät huulille ja niiden sijaan synkeät kasvot sulavat hymyyn ja huulilta pursuavat hyväksynnästä, anteeksiannosta ja auttamisesta kertovat sanat.

Maria katselee ja seurailee tätä kaikkea ihmeissään. Hän näkee, miten huolten ja murheiden kumaraan painamat ihmiset suoristuvat ja oikenevat saadessaan ottaa syliinsä lapsen. Tai miten murheelliset silmät saavat uuden, kirkkaan loisteen, kun käsi kuin salaa hipaisee hänen viittansa lievettä. Siksi hän ei kiellä yhtäkään halukasta ottamasta lasta syliinsä tai koskettamasta häntä. Kaikki saavat tulla, ja jokaiselle häneltä riittää, jos ei muuta niin ainakin rohkaiseva ja ystävällinen silmäys.

Maria huomaa vanhan, väsyneen naisen, joka arasti seuraa tallin tapahtumia hiukan kauempaa, toisten selän takaa. Yhtäkkiä Maria tietää sydämessään, että tuolla naisella ei ole mitään. Hänen miehensä on kuollut, ja lapsia, jotka hänet elättäisivät, ei ole. Viimeiset lantit ovat kuluneet matkaan tänne Betlehemiin keisarin käskyä noudattamaan.

Maria viittaa naisen luokseen. Hän tarttuu lempeästi ryppyiseen käteen ja ohjaa sen koskettamaan pienen poikansa kasvoja. Silloin vanhus puhkeaa laulamaan. Ilon kyyneleet valuvat hänen silmistään, kun hän siinä seimen äärellä laulaa ja ryppyisellä, työn kovettamalla kädellään silittää vastasyntyneen pehmeää poskea.  Uusi toivo paremmasta huomisesta on syttynyt vanhan naisen sydämeen, ja hän poistuu tallista iloiten ja nauraen mukanaan Marian hänelle ojentama pieni lahja, muutama ropo. Sillä nuoresta iästään huolimatta on Maria jo oppinut sen, että jakamalla kaiken riittää jaettavasta paremmin ja useammalle.

Eräänä iltana talliin ilmestyy nuori, vain hiukan Mariaa vanhempi nainen. Hän katselee lasta ensin kaihoisasti kauempaa. Sitten hän kysyy, saako ottaa lapsen syliinsä. Luvan saatuaan nostaa hän lapsen käsivarsilleen ja poissaolevan näköisenä tuudittelee tätä hellästi sylissään leperrellen samalla hiljaa lapsen korvaa vasten ja suukotellen rusottavia poskia.

Siinä Marian edessä lapsi sylissään seisoo nyt nainen, joka hartaista toiveistaan huolimatta ei ole saanut omaa lasta. Hän on ollut naimisissa jo useita vuosia, mutta kaikki raskaudet, yhtä lukuun ottamatta, ovat päättyneet ennen aikojaan. Monet alkaneista raskauksista ovat päättyneet siksi, että aviomies liian kovakouraisesti on käyttänyt oikeuttaan ojentaa niskuroivaa vaimoaan, omaisuuttaan.

Vain kerran on lapsi kasvanut ja kehittynyt kohdussa täyteen kokoonsa asti. Tämänkin lapsen joutui nainen hautaamaan vain muutaman päivän ikäisenä. Nyt on ilkeä aviomies uhannut jättää hyljätä hänet kokonaan, sillä eihän hänestä ole edes lasta synnyttämään.

Vaikka nainen itse ei ole sanallakaan kertonut kovasta kohtalostaan, tietää Maria sen sydämessään. Hän pyytää naista istumaan viereensä ja hiljaisella, lempeällä äänellä kertoo tälle, että naisen täältä lähdettyä koko hänen elämänsä saa uuden, paremman käänteen. Niin, väkivaltainen aviomies kyllä hylkää hänet, mutta naisen ei pidä sitä pelästyä. Se on parasta, mitä naiselle voisi tapahtua, sillä siitä selvittyään saa hän vielä tuuditella lasta povellaan monta monituista kertaa. Nainen pudistelee hämmentyneenä ja epäuskoisena päätään, mutta uusi toivon ja luottamuksen siemen on kylvetty hänenkin sydämeensä. Toiveikkaana hän nousee ja lähtee tallista kasvot iloa hohtaen ja äskeinen kumaraan painunut ryhti oienneena muistonaan käynnistä sininen nauha, jonka Maria on solminut hänen ranteeseensa.

Näin kuluvat päivät. Joosef huolehtii parhaansa mukaan pienen perheensä tarpeista ja ihmettelee hänkin mielessään, mitä tämä kaikki oikein mahtaa tarkoittaa. Heillä ei ole enää puutetta mistään, sillä talliin poikkeavat vieraat jättävät lähes jokainen jotakin jälkeensä. Kuka tuo ruokaa, kuka vaatetta vastasyntyneelle, antaapa joku selvää rahaakin. Maria jakaa antimista kaikille tarvitseville, eivätkä ne silti tunnu lainkaan vähenevän.

Joosef ei ymmärrä tätä kaikkea, mutta sisimmässään hän yksinkertaisen, oppimattoman miehen uskolla luottaa siihen, että kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettukin.