Syksy eteni pikku hiljaa kohti talvea. Minua tympäisi. Tiesin, että suhteeni oli nyt tullut lopulliseen loppuunsa. Enää viimeinen niitti puuttui. Oli vain ajan kysymys, milloin sen aika tulisi. Mutta jotakin uutta pitäisi löytyä tilalle. Mitä se sitten olisi, sitä en osannut sanoa.

Liityin taas joksikin aikaa tutulle kontaktipalstalle. Alkuaikojen innostus oli siellä tainnut hiipua, sillä yhteydenottoja oli todella vähän. Uusi ilmiö oli se, että monet sivuston miehet eivät vastanneet mitään minun yhteydenottoihini. Eivät edes kiittäneet kiinnostuksesta, mikä olisi ollut pieni vaiva, mutta kohtelias ja hienotunteinen ele toista kohtaan.

Lokakuun loppupuolella sain kuitenkin erään yhteydenoton, joka johti sitten monenlaisiin selkkauksiin. Sitä en tietenkään siinä vaiheessa tiennyt, vaan innolla rynnistin eteenpäin tällä uudella polulla, joka vaikutti virkistävän raikkaalta ja mielenkiintoiselta pitkän harmaan kauden jälkeen.

Nyt oli tullut aika sanoa lopulliset hyvästit vanhalle suhteelle. Minun piti hankkia autooni uudet talvirenkaat. Kun hain renkaat, poikkesin samalla hakemassa vähäiset tavarani miehen luota. Niitä ei tosiaankaan paljoa ollut, sillä olin pitänyt tietoisesti huolen siitä, etten ollut vienyt sinne oikeastaan mitään. Muuttokuorma oli siis varsin pieni.

Jotenkin minulle jäi tunne, ettei mies oikein vieläkään käsittänyt suhteemme olevan nyt lopussa. Hän kyseli, oliko  minulla kiire. Eihän minulla varsinaisesti ollut kiire mihinkään, mutta en aikonutkaan jäädä enää viettämään minkäänlaista aikaa miehen huusholliin. Ne ajat olivat nyt olleet ja menneet.