Taas on yks hieno kesäpäivä illassa, ja me oomma yhen päivän lähempänä kuolemaa. Tuosta sananparresta ei moni tykkää, ku ne kuvitteloo, että mää manaan sillä kuolemaa tulevaks. Mutta emmää mitään manaa, mää oon vaan realisti. Emmää nimittäin oo kuullu kenenkään ainakaan nuortuvan sen jäläkeen, kun ensimmäisen kerran on täällä ääneen parkassu. Ja kuolema se on meillä kaikilla eessä ennemmin tai myöhemmin.

Tänään oliki vähä viliposempi päivä ku eelliset. Ku lähin iltapäivällä autolla puoskarille, näytti auton mittari vaan kaheksaatoista astetta. Mutta se oli ihan tarpeeks, ku aurinko kumminki paisto. Tuuli oli aika navakka. Tuntu oikeen viileältä palijaissa käsivarsissa. Mutta hyvin tarkenin. Ohan mulle tuota vararavintoa kertyny mukavasti luitteni ympärille.

Ennen ku lähin, laiton ruokaa. Tein hyvää kasvishöystöä. Mulla oli pikkusia uusia sipulia vissiin parisenkymmentä jemmassa. Niistä piti laittaa jotaki, enne ku ne menöö pilalle. Pilippusin ne pieniks ja heitin pannulle ölijytilikkaan käryämään. Se verran kyllä vahin paistumista, ettei pannulta ny ihan musta käry päässy nousemaan. Uuvet sipulit ei pitkää aikaa tartte, ku ne on jo pehemeitä.

Sillä välin pilikon kolome kesäkurpitsaa. Heitin ne sipulien sekaan ja vielä löyty jääkaapista muutama suippopaprika. Pannulle neki väriä antamaan ja samaan syssyyn hautumaan kannen alle. Mausteet tuikkasin joukkoon jo tässä kohtaa. Laiton tietenki mustapippuria ja yhtä toista pippurisekotusta, sitte merisuolaa ja pienen palan kuivattua tsiliä. Sitte keksin, että ku kurpitsasta tuloo aika palijo nestettä, niin siinähän kypsys riisit tai sen tapaset samassa. Ei muuta ku litistettyjä ohoria sekaan ja niijen kypsymistä oottelemaan. Niitä olis voinu laittaa enemmänki, mutta olin turhan varovainen.

Kun huttu näytti pehemenneeltä, sekotin joukkoon vajaan purkillisen raejuustoa. Se oli ollu mulla pakkasessa eikä sen takia ollu enää kovin hyvää syyvä sellaisena. Mutta hutun seassa se meni täyvestä ku väärä raha. Kermaaki sattu olemaan. Huitasin sitä puoli purkkia pannulle. Sitte tarkistin maut. Suolaa piti vähä lisätä ja karriaki laiton. Ja lopuks hunajaa pieni lusikallinen. Jo kelepas maistella.

Ku olin jo syöny, huomasin kurttusen omenan, joka kans ois joutanu tuohon Kallio-Matin sekotukseen. Kuorin sen ja silippusin sekaan. Aattelin, että ku se jo valamiiks on vähä pehemeä, se kyllä pehemenöö sopivasti syöntikuntoon muijen aineijen seassa, vaikkei huttua enää keitetäkään. Huomenna sen sitten nään, onko pehemenny. Eikä sekään mitään haittaa, vaikka palaset ois jääny vähän jurskeiks. Ohan mulla hyvät hampaat, ja syyväänhän sitä kovempiaki ruokia.