Seuraavana aamuna palasimme haudalle. Tarkoituksemme oli nyt peittää se ja asetella kukkavihot siihen hiekan päälle. Yllätys olikin suuri, kun huomasimme, että hauta oli jo peitetty. Hautausmaan työntekijät olivat sen tehneet. Sellainen oli kuulemma käytäntö, mutta meille ei kukaan ollut asiasta mitään etukäteen maininnut.

Muistan, että suhtauduin asiaan jotenkin kaksijakoisesti. Olisin itse halunnut olla peittämässä hautaa, ja nyt, kun se olikin jo tehty, olin pettynyt. Joku muu oli taas tiennyt muka paremmin, miten pitää toimia. Toisaalta oli helpotus, että hauta oli jo peitetty eikä meidän tarvinnut ryhtyä sitä itse peittämään.

Silti minulle jäi tunne, että suruni ja sen työstäminen, jonka koin kuin yhtenäisenä, jatkuvana nauhana, oli tässä kohtaa väkivalloin katkaistu. Minun oli tavoiteltava nauhan katkenneet päät taas käsiini, solmittava ne yhteen ja jatkettava eteenpäin. Se tuntui vievän energiaa lähes yhtä paljon kuin mitä haudan peittäminen olisi vienyt, eikä kuitenkaan kuljettanut suruani lainkaan eteenpäin.

Joskus myöhemmin, kun kykenin jo ajattelemaan muutakin kuin menetystäni, tuli mieleeni, että nykymaailmassa kuolema ja siitä seuraava suru yritetään saattaa mahdollisimman nopeasti päätökseen ja ikään kuin pois päiväjärjestyksestä. Surevien ”puolesta” tehdään asioita, joita heidän ehdottomasti oman surunsa läpikäymiseksi olisi tehtävä itse. Kuolleitten kuljetus, pukeminen, arkkuun laittaminen, hautausjärjestelyt ja monet muut asiat hoidetaan hautaustoimiston tai jonkun muun instanssin kautta. Tuntuu joskus siltä, että surevat yrittämällä yritetään pitää mahdollisimman kaukana tapahtuneesta ja sen seurauksista, vaikka asian kuuluisi olla aivan päinvastoin.

Monet ihmiset ajattelevat surun ja suremisen loppuvan siihen, kun hauta on luotu umpeen. Kun enää ei tarvitse aktiivisesti toimia asian parissa, ei järjestellä hautajaisia tai muistotilaisuutta, vaan siitä on muistuttamassa ainoastaan umpeen luotu hautakumpu jossain hautausmaan siimeksessä, jonne varta vasten on lähdettävä, jos asiaan oikein aikoo paneutua.

Kuitenkin asia on oikeastaan juuri päinvastoin. Hautajaisten jälkeen surutyö vasta kunnolla pääsee alkamaan, kun kaikki käytännön järjestelyt on saatettu loppuun ja on aikaa käsittää, mitä oikein on tapahtunut. Kuoleman aiheuttama shokki alkaa hellittää ja totuus paljastuu lopullisena, peruuttamattomana menetyksenä.

Entisajan yhteiskunnassa osattiin käsitellä kuolemaa ja surua paremmin kuin nykyisin. Se koettiin luonnollisena osana ihmisen elämää. Ihminen syntyi, eli täällä elämänsä, lyhyen tai pitkän ja sen tullessa loppuun kuoli. Kuollutta surtiin koko yhteisön voimin eikä surevia jätetty yksin, mutta ei heidän henkilökohtaista suruaan kuitenkaan yritetty surra tai, mikä vielä pahempaa, siirtää sivuun ennen aikojaan kuin mahdollisimman nopeasti loppuun käsiteltyä asiaa. Sitä kunnioitettiin ja ymmärrettiin, että suru tarvitsee niin tilansa kuin aikansakin.

Puhuttiin suruvuodesta, ja taitaa sama termi olla käytössä nykyisinkin. Sillä tarkoitetaan vuodenkiertoa kuolinpäivästä seuraavaan samaan päivämäärään. Sanotaan, että suru usein helpottaa hiukan, kun on kulunut täysi vuosi kuolemasta. Omalta kohdaltani voin sanoa, että se kyllä pitää paikkansa.

En tiedä, helpottuiko suruni varsinaisesti, kun vuosi lapsen kuolemasta tuli täyteen. Mutta muistan, miten vuosipäivänä kävin haudalla ja sieltä palatessani minut valtasi tunne, etten koskaan aikaisemmin ollut ollut niin onnellinen kuin sillä hetkellä. En osaa sanoa, mistä se tunne tuli. Yhtäkkiä vain olin pakahtua elämisen ja olemisen riemusta ja siitä, että tämäkin kokemus oli minulle annettu.

Jos minulta vuotta aiemmin olisi kysytty, haluanko tämän kokemuksen elämääni juuri silloin, olisin ehdottomasti kieltäytynyt siitä. Olisin siirtänyt sen jonnekin tulevaisuuteen tai mieluummin ollut kokematta sitä lainkaan. Sillä oikean järjestyksen mukaan lasten kuuluu haudata vanhempansa eikä päinvastoin. Mutta ei minulta kysytty mitään. Ei aikaa, ei paikkaa, ei omia toiveita, suunnitelmia tai vaihtoehtoja. Lapseni kuoli, ja minun oli ryhdyttävä elämään sen asian kanssa, halusinpa tai en.

Onnekseni ymmärsin, että vaihtoehtoja ei ole, ja että minun on käännettävä asia voimavaraksi itselleni. Muutoin se syö pohjan pois koko elämältäni. Ei se helppoa ole ollut, enkä ole säästynyt katkerilta ajatuksiltakaan. Sillä katkeruuskin kuuluu osana suruun ja menetykseen, mutta vain osana. Jos sille antaa liian suuren vallan, ei koskaan kokonaan toivu eikä pysty näkemään elämässään kaikkea sitä hyvää ja kaunista, jota jokaisen elämä aivan tulvii, kun vain päästää sen tulvimaan.

Kuulostan ehkä tekopyhältä, mutta senkin uhalla sanon, että koen molempien lasteni syntyneen tänne siksi, että minä löytäisin elämän. Niin on tapahtunut, enkä voi muuta kuin kiittää.

 

”Elämälle kiitos! Sain siltä paljon!”