Elokuinen aamu on raikas ja vähän viileä, kun Leena astuu kotiovesta ulos töihin lähteäkseen. Lähes kuukauden takaisten tapahtumien jälkiä tuskin enää huomaa hänen kasvoistaan. Kovin laihtunut Leena on, sillä ruoka ei hänelle kovista yrityksistä huolimatta maita. Vain pakolla saa hän niellyksi muutaman suupalan aterioilla, vaikka äiti Leenaa vointia vahvistaakseen on joka päivä valmistanut hänen mieliruokiaan. Mustat varjot silmien alla kertovat myös siitä, että uni ei öisin tahdo tulla lainkaan silmään.

Leenan sisällä myllertää, kun hän astuu työpaikan pihamaalle. Hän on tarkoituksellisesti lähtenyt aikaisin, jotta olisi paikalla ensimmäisenä. Hän ei kestä ajatusta, että tulisi viimeisenä ja joutuisi heti kaikkien katseiden ristituleen. On parempi olla jo työn touhussa, kun toiset tulevat. Silloin ehkä selviää kaikkein vähimmillä selittelyillä.

Yllätyksekseen Leena huomaa, että pihamaa on jo täynnä autoja ja polkupyöriä. Onko hän sittenkin myöhässä? Nyt Leena hätääntyy jo siitäkin ajatuksesta, että heti ensimmäisenä työaamunaan sairauslomalta palattuaan myöhästyy. Mitähän tästäkin seuraa? Nopeasti Leena rientää sisälle ja yrittää kuumeisesti keksiä pätevää syytä myöhästymiselleen.

Selityksiä ei kuitenkaan tarvita. Kun Leena astuu ovesta sisään, rientää esimies ensimmäisenä häntä vastaan. Hän halaa Leenaa lämpimästi ja toivottaa hänet tervetulleeksi takaisin töihin. Esimiehen esimerkkiä seuraavat kaikki Leenan osaston työntekijät, hänen työtoverinsa.

Leena pillahtaa itkuun halatessaan siinä työtovereitaan, jotka käyttäytyvätkin aivan eri tavalla kuin Leena odotti ja pelkäsi. Jokainen puristaa vähintäänkin Leenan kättä, useimmat halaavat ja monen silmänurkassa kimaltelee kirkas kyynel. Moni naisista on itsekin kokenut perheväkivaltaa. Moni on myös saanut keskenmenon, jotkut useitakin. Mutta kukaan heistä ei ole hääpaikalla tullut hakatuksi sairaalakuntoon, saati menettänyt odottamaansa lasta aviomiehen käden kautta. Ymmärrystä ja myötätuntoa riittää, ja nekin, joilla ei ole samantapaisia kokemuksia yhtyvät ajatuksissaan kaikkia naisia yhdistävään suruun ja murheeseen.

Hiljalleen Leenan itku tyrehtyy. Kenelläkään naisista ei näytä olevan kiire työpisteelleen. Esimies tarttuu Leenaa käsivarresta ja ohjaa hänet kahvihuoneeseen. Leenan silmät leviävät hämmästyksestä apposen auki, kun hän näkee, millaiset tarjoilut kahvihuoneen pöydälle on katettu. Pitkä pöytä on peitetty valkoisella liimalla. Maljakossa on kimppu hehkuvanpunaisia ruusuja, ja valkoinen kynttilä palaa korkeassa jalassaan kukkien vieressä. Pöydässä näkyy olevan oikeat kahvikupit ja keskellä pöytää komeilee iso täytekakku. Uudet, kuumat kyyneleet nousevat Leenan silmiin, kun hän katsoo tuota kaikkea.

Naiset asettuvat paikoilleen. Leenalle on varattu paikka pöydän toisesta päästä, josta hän voi nähdä kaikki toiset. Hiljainen puheensorina täyttää kohta huoneen. Leena vaihtaa muutaman sanan lähimpinä istuvien kanssa. Tuska puristaa rintaa. Kaikki ovat niin ystävällisiä hänelle. Kaikki ovat valmiita jakamaan ja kantamaan hänen taakkaansa, niin hänestä tuntuu. Hänen on sanottava jotakin noille ihanille ihmisille…