Kun poliisitutkinta sitten päättyi, ei se paljon selvyyttä asioihin tuonut. Syytä suureen tragediaan ei kyetty osoittamaan. Olisiko ollut helpompaa surra ja käydä asiaa lävitse, jos olisi löytynyt selkeä syy tapahtuneelle? Mene tiedä!

Surevan perheen isä kuoli puolisen vuotta poliisitutkinnan päättymisen jälkeen. Kuolinsyy oli pitkälle edennyt mahasyöpä. Samana viikonloppuna kuoli suvusta muitakin jäseniä, kaukaisempia. Nyt kriisiapua olikin yllätys, yllätys tarjolla joka lähtöön. Tällä kertaa paljon raskaammasta surusta jo jotenkuten jaloilleen päässyt äiti ei enää kokenut sitä tarvitsevansa. Jos itse olisin ollut hänen tilanteessaan, olisin varmasti loukkaantunut koko avun tarjoamisesta.

Äiti kertoo huomanneensa, että vihaa ja katkeruutta tuntemalla hän kuluttaa vain omia voimiaan. Menetyksiä ne eivät poista eivätkä tuo kuolleita takaisin. Hän vertaa näitä kuluttavia tunteita koiriin. On parasta yrittää olla syöttämättä niitä, jotteivät ne kasva ihmistä itseään vahvemmiksi, vaikka ne eivät surevan elämästä koskaan luultavasti poistukaan.

Entä mitä näin paljon surua ja murhetta kokenut ihminen osaa sanoa surevan ihmisen lohduttamisesta? Vastaus on hyvin yksinkertainen. Sanoja ei tarvita, riittää, että on vierellä ja koskettaa. Suuren lohdun ovat tuoneet myös ne ihmiset, jotka jollakin konkreettisella tavalla ovat auttaneet surevaa pysymään elämän syrjässä kiinni esimerkiksi tuomalla kotiin valmista ruokaa.

Kun voimia alkoi sitten hiljalleen kertyä itselle, huomasi äiti, että paras tapa selviytyä takaisin elämään on yrittää pitää kiinni normaaleista arkirutiineista. Kotiaskareet, lukeminen, pitkät kävelylenkit luonnossa ja harvoille ystäville puhuminen tai itsekseen hiljaa oleminen ovat olleet ne voimakohdat, joista voimia jokaiseen uuteen päivään on voinut ammentaa.