Onni otti vieraat vastaan sille ominaisella melko aggressiivisella tyylillä. Oltiinhan sitä paitsi sen omalla reviirillä, joten ulkona paikkoja pahaa aavistamattomana nuuskiva Vilho sai Onnin heti kimppuunsa. Onni syöksyi kuin tuli ja leimaus sisältä Vilhon päälle, kun näki sen käveleskelevän pihamaalla. Ei hyvältä siis näyttänyt ensi tapaaminen.

Sillä vierailulla ei mitään päätetty, mutta Onni jäi äidin mieleen. Se oli suloisen näköinen vioistaan huolimatta, ja pieniluisena oli vielä Vilhoakin kevyempi ottaa syliin. Sillä oli paksu, tuuhea turkki, kun taas Vilhon turkki oli aina ollut jotenkin pehmeä ja vähän takkuinen. Jos ei Onni olisi niin ärhäkästi hyökännyt Vilhon kimppuun, olisi se siitä paikasta lähtenyt perheen toiseksi koiraksi. Pahalta tuntui nimittäin ajatus, että niin kaunis koira jouduttaisiin lopettamaan pitovaikeuksien takia.

Asiaa mietittiin jonkin aikaa ja siihen tulokseen tultiin, että Onni otettaisiin. Vilhon ja Onnin arveltiin kyllä aikojen kuluessa toisiinsa tottuvan. Eräänä sunnuntaina Onni sitten haettiin. Äiti asettui sen kanssa takapenkille ja silitteli ja rauhoitteli sitä koko matkan ajan. Onni oli selvästi jännittynyt. Pelkoa se ei osoittanut, mutta kaikesta sen käytöksestä saattoi päätellä, että uusi tilanne oli sille jännittävä ja luultavasti pelottavakin. Se makasi kuin patsas puoli-istuvassa asennossa tarkkaillen koko ajan ympäristöään. Hetkeksikään ei sen huomio herpaantunut, saati että se olisi asettunut nukkumaan.

Ennen kotiin menoa poikettiin vielä mökillä. Kaikki oli tähän asti mennyt hyvin. Koirat eivät mitään sydänystäviä olleet, mutta tappeluakaan ei ollut ollut. Se oli huomattu, että jos molemmat tai vain toinenkin oli hihnassa, sai Onni raivokohtauksen ja hyökkäsi heti. Vilho taas ei mikään tappelija ollut. Se jäi aina alakynteen eikä pystynyt puolustautumaan. Eihän sen koskaan ollut tarvinnut tapella huomiosta eikä mistään muustakaan. Ei se osannut.

Mökillä päätettiin ruveta totuttamaan koiria toisiinsa hihnoissa. Siinä oli käydä huonosti. Haukku oli melkoista, kun koirat sivuuttivat toisiaan. Onni yritti koko ajan hyökätä ja jossain vaiheessa se iski terävät hampaansa äidin käsivarteen. Tuskin sillä äitiä oli tarkoitus purra, mutta malttinsa menettäessään se puri ensimmäistä tielleen osuvaa asiaa. Tällä kertaa se oli ruokkiva käsi.

Onnin hampaat upposivat syvälle käsivarteen, se turposi ja muuttui kivikovaksi. Kuin ihmeen kaupalla ei puremisesta seurannut mitään pahempaa. Aikanaan purema parantui, mutta kauan oli äidin käsivarressa kova kohta.