Minäkin tunsin olevani kuin yksinäinen, alaston puu. Seisoin yksinäni maan sydämellä, kun tuulet jokaisesta ilmansuunasta vuorollaan viuhuivat ja kieppuivat ympärilläni. Juuri äsken oli kepeä kesätuuli hyväillyt poskiani tuoden mukanaan terveiset jostakin paremmasta, joka vielä joskus olisi minunkin ulottuvillani ja saavutettavissani. Silloin minun oli ollut helppo hymyillä ja nauraa, avata sydämeni ilolle ja antaa auringon lämmittää jokaista kohtaa itsessäni.

Mutta sitten saapui kylmä ja jäätävä syystuuli, joka vei mennessään auringon ja kaiken ilon ja lämmön elämästäni, sammutti valon silmistäni ja muistutti kolkolla, kylmäkiskoisella tuiverruksellaan, että ei pitänyt minun enää liikoja elämältä pyydellä saati odottaa. Olin eronnut, yksinäinen nainen, viidenkymmenen vuoden maagisen rajapyykin reilusti ylittänyt. Turha tässä iässä oli enää haikailla ilon ja onnen perään. Parasta oli tyytyä osaani, vaikkei se kaikin ajoin niin kehuttava ollutkaan.

Oli kuitenkin lapsi, koti, terveyttä, työ, harrastuksia, kaikki tarvittava maallinen hyvä, jokunen ystäväksikin asti yltävä. Kyllä siinä oli jo aarteita kylliksi ja niihin pitäisi tyytyä, kun kerran miehenkin olin elämästäni heivannut. Mistä kuvittelin tämänikäisenä enää uutta miestä vierelleni löytäväni? Koko ajatushan oli aivan naurettava! Ainakin minun pitäisi olla vähän nöyrempi ja suopeampi. Ei tällaista päällepäsmäriä kukaan järkevä mies huolisi.

Tällaisia huohotti syystuuli korvaani, härnäsi, ilkkui ja kiehnäsi ympärilläni. Ja kohta se saisi seurakseen vielä ankaramman talvipuhurin, joka ei mitään armoa tuntisi, vaan lupaa kysymättä hautaisi jääkylmän vaippansa alle kaikki hauraat ja vähän vahvemmatkin toiveeni ja odotukseni. Siinä eivät auttaisi pyynnöt ja rukoukset, eivät anelut tai lupauksetkaan. Jos en kerran minulle uskottua leiviskää ollut osannut kunnolla hoitaa, jouti sen ottaa minulta pois. Kyllä varmasti löytyisi muita, jotka osaisivat saamaansa arvostaa ja hyvin kohdella.

Puun tavoin taivuin minäkin tuulten riepottelussa. Peitin pääni ja suojasin itseni niiden kaikkein terävimmiltä iskuilta ja läimäytyksiltä. Jossakin oman oksistoni kätköissä vuodatin salaa muutaman suolaisen kyyneleen, jotka kirvelevinä pisaroina kuivuivat lopulta silmänurkkiin. Mutta siellä samaisen oksiston suojissa kyynelhelmien kuivuttua purin hampaani yhteen ja päätin, että taipua voisin, mutta en koskaan taittua!

Tulkoon syys ja tulkoon talvi! Satakoon lumi ja jäätäköön pakkanen! Kaiken sen jälkeen koittaa aina uusi, ihana kevät. Utelias kevättuuli pyyhkäisee kohta lumikenttien yli ja nuolaisee mennessään kuumalla kielellään jäistä maanpintaa sulattaen sen kohta leskenlehtien kasvualustaksi. Pakkanen ja kylmyys väistyvät auringon ja lämmön tieltä kuin niillä ei koskaan olisi mitään valtaa ollutkaan. Silloin nostan minäkin pääni, valo syttyy silmiini ja iloinen nauru helähtää ilmoille.

Huokaisten nousin tuolista, jossa puhelun ajan olin istunut. Päätin katsoa, mihin johtaisi tämä polku, jolle vastikään olin lähtenyt.