Miehessä oli omat huonot puolensa, kuten meissä kaikissa, mutta oli hänessä kosolti hyviäkin ominaisuuksia. Eräitä niistä olivat hänen hyväntahtoisuutensa ja toisten ihmisten pyyteetön auttaminen.

Kevättalvella 2012 entinen aviomieheni ilmoitti, että hän aikoo muuttaa toiseen kaupunkiin. Talon, johon hän eromme jälkeen oli jäänyt asumaan, hän laittaisi kevään korvalla myyntiin. Eipä siinä mitään, jokainen saa muuttaa minne haluaa ja silloin, kun siltä tuntuu. Hankalaksi asian teki se, että talossa, josta hän nyt oli muuttamassa, olivat vielä kaikki tyttäremme tavarat, sillä tytär oli tuolloin ulkomailla opiskelemassa, ja kaikki aiempaan opiskelukämppään viedyt tavaratkin oli tuotu sinne.

Tapansa mukaan mies vain ilmoitti asian meille, minulle ja tyttärelle. Mitä tavaroille tehtäisiin, jäi kokonaan meidän, käytännössä minun huolekseni. Tytärhän oli ulkomailla eikä sieltä käsin voinut tehdä mitään asioiden hyväksi. Mies ei siihen ottanut minkäänlaista kantaa. Talo piti tyhjentää ja sillä hyvä. Kaiken kukkuraksi tyttären vanha koira jäisi nyt myös ilman kotia. Mies ei aikonut sitä enää mukaansa ottaa paikkakuntaa muuttaessaan.

Tytär järkyttyi tietenkin uutisesta pahemman kerran. Suurin huoli hänelle tuli koirasta, jonka kohtalo näytti nyt kovin ankealta. Järkytyin minäkin, mutta äitinä ja vanhempana en voinut järkytystäni näyttää lapselle, joka oli kovasti kiintynyt koiraansa. Tiesin, että tavarat aina saataisiin johonkin, mutta vanhan koiran sijoittaminen olisi ongelmallisempaa. Minä en sitä voinut ottaa, sillä asuin kerrostalossa, eikä koiraa olisi voinut jättää yksin kerrostaloasuntoon koko päiväksi, sillä se oli kova haukkumaan.

Mutta kuten sanottu, tytär piti saada rauhoittumaan. Vakuutin hänelle, että asiat järjestyvät, ja koirakin saa varmasti uuden kodin. Miten asiat järjestyisivät, ja mistä koira saisi uuden kodin, siitä minulla ei siinä vaiheessa eikä vielä pitkään aikaan ollut minkäänlaista käryä. Mutta kokemuksesta tiesin, että kaikki järjestyisi tavalla tai toisella.

Onneksi järjestelyaikaa oli muutamia kuukausia. Aivoni tekivät ankarasti työtä miettiessäni, mihin kaikki tavarat sijoittaisin. Oma pieni varastoni talon alakerrassa oli täynnä. Sinne ei saisi mahtumaan kuin jotakin pientä. Vuokrattu varasto taitaisi olla viisain ratkaisu. Mutta entä koira? Mihin se laitettaisiin?

Miehellä, jonka kanssa seurustelin, oli iso talo isoine lämpimine alakerran varastoineen. Päätin kysyä häneltä, voisiko hän sijoittaa tyttären tavarat kellariinsa ainakin väliaikaisesti, mkunnes jotakin muuta keksittäisiin. Siellä oli runsaasti tilaa, eivätkä tavarat olisi kenenkään tiellä. Aluksi sinne tuotaisiin vain ne tavarat, jotka tyttärellä oli ollut mukana opiskelukämpässään. Kaiken muun yrittäisin saada jotenkin sopimaan omaan varastooni, kunnes tytär Suomeen palattuaan kävisi ne läpi.