Jo keväällä olin erään toisen deittipalstan kautta tutustunut mieheen, jota tapailin silloin muutaman kerran. Mies asui noin sadan kilometrin päässä minusta. Minulla ei vielä silloin ollut autoa, joten tapaamiset tapahtuivat aina minun asuinpaikkakunnallani. Alkututustumisen jälkeen kaikki sujui hyvin jonkin aikaa. Mies vaikutti ihastuneelta, ja minustakin tuntui mukavalta pitkästä aikaa olla ihailtu ja kaivattu. Sitten ”tunteet” miehen suunnalta äkkiä viilenivät.

Kun jälkeenpäin mietin, mistä se mahtoi johtua, sillä mitään todellista syytä en keksinyt, tulin siihen tulokseen, että mies säikähti avoimuuttani ja sitä, miten vaivattomasti kerroin omista tunteistani. En ollut rakastunut, siitä ei ollut kyse. Mutta mies kosketti minussa jotakin sellaista kohtaa, joka vuosikymmenet oli ollut koskettamatta. Tunnistin sen selvästi ja myös kerroin sen miehelle. Se taisi olla liikaa hänelle, sillä huomasin jo silloin, miten hän vetäytyi kauemmas.

Lopullisesti mies veti liinat kiinni sen jälkeen, kun ehdotin, että hän lähtisi kanssani risteilylle, jolle olin menossa työporukan kanssa. Silloin en vielä tiennyt, että syynä oli se, mutta selvisihän asia myöhemmin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että minulla ei ollut mitään taka-ajatuksia miehen suhteen. En olisi itsekään ollut valmis kovin vakavaan suhteeseen, ja sitä paitsi olin vielä virallisesti naimisissa silloin. Mutta en voinut käsittää, että mies säikähtäisi ehdotusta yhteisestä matkasta. Tulkitsin asian myöhemmin niin, että hän luuli minun haluavan esitellä uutta ”valloitustani” matkakumppaneilleni. Siitä ei toden totta ollut kyse, vaan siitä, että olisin halunnut jakaa matkan ja ajan miehen kanssa, jonka seurassa viihdyin. Nyt olin melko yksin koko matkan ajan, sillä työtoverit olivat kuitenkin vain työtovereita, eikä heidän joukossaan ollut yhtään minulle läheistä ihmistä.

Kuten jo kerroin, ei mies vielä tuolloin puhunut mitään siitä, että yhteinen matka olisi ollut kynnyskysymys suhteessamme. Se selvisi paljon myöhemmin. Hän vain sanoi, ettei halunnut lähteä mukaan, ja minä hyväksyin sen. Mitäpä muutakaan olisin voinut, vaikka tietysti olin hiukan pettynyt. Kun matkan jälkeenkään ei miehestä kuulunut mitään, aloin aavistaa, että ryppyjä oli nyt tullut suhteeseemme enemmän kuin niitä oli aiemmin ollut.

Päätin selvittää asian silläkin uhalla, että mies tosiaan sanoisi suhteen olevan nyt ohi, sillä epätietoisuudessa eläminen on pahinta, mitä tiedän. Laitoin miehelle tekstiviestin, jossa kyselin, miksei hänestä ollut kuulunut mitään, ja oliko tosiaan niin, ettei hän halunnut enää kuulla minusta. Taisinpa sanoa senkin, että minusta on raukkamaista vain liueta pois toisen elämästä sanaakaan sanomatta.

Nyt mies vastasi tekstiviestillä, sillä soittamiseen ei hänellä näköjään riittänyt rohkeutta. Hän pahoitteli sitä, ettei ollut ottanut mitään yhteyttä minuun pitkään aikaan. Sitten hän kertoi, että oli tosiaankin tullut siihen tulokseen, että tarinamme luvut oli nyt kirjoitettu loppuun. En ollut hänen ”elämänsä nainen”. En kiinnostanut tarpeeksi.

Vaikka olin tiennyt, minkä vastauksen saisin, olin silti tavattoman pettynyt. En varsinaisesti siihen, että suhde oli loppunut, sillä en toki itsekään ollut ajatellut sen kestävän lopun elämääni. Pettymyksen tunne johtui siitä, että minusta tuntui kuin en olisi saanut elää suhdetta loppuun asti. Se oli katkaistu väkivalloin, leikattu poikki kuin naru. Siitäkin olin pettynyt, että mies ei pystynyt suoraselkäisesti ilmoittamaan päätöksestään. Minä jouduin peräämään, missä mennään, eikä mies vielä sittenkään rohjennut edes soittaa minulle.

Yksi suuri syy pettymykseeni oli varmasti myös se, että olin vielä kovasti haavoilla avioeroni jälkeen. Tarvitsin rohkaisua ja kannustusta, että näkisin vähän etäämmälle. Kun vuosikaudet olin ollut alistettu ja halveksittu aviovaimo, oli tuntunut ihanalta saada ihailua ja kiinnostusta osakseen joltakin mieheltä, jota kohtaan itsekin tunsin jotain. Nyt tuo ihailu ja arvonanto oli riistetty minulta pois, ja se tuntui katkeralta.

Muistan, että itkin pettymyksen kyyneliä, kun miehen viimeinen tekstiviesti saapui. Mutta koska suhteeseen ei ollut minunkaan puoleltani liittynyt syviä tunteita, vaikka yhtä kaikki tunteita oli ollut, oli helpompi päästää irti. Nyt ainakin tiesin, että muuta ei kannattanut odottaa. Niinpä suuntasin tarmoni ja energiani tähän päivää ja tulevaisuuteen. Tämä mies oli historiaa, niin silloin luulin ja ajattelin.