Mutta nyt elettiin vielä aikaa, jolloin Soile vastikään oli muuttanut omilleen ja omaan kaksioonsa. Välit Mikkoon olivat kohtalaisen hyvät. Kumpikin auttoi toista siinä, missä tämä tarvitsi apua. Soile kävi usein ulkoiluttamassa perheen koiraa, ja Mikko taas oli auttanut Soilea muutossa ja muissakin asioissa, joissa apu oli tarpeen.
 
Toki tapaamisiin lähes aina sisältyi jotakin sellaista, mikä sai Soilen entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että oli tehnyt oikean ratkaisun muuttaessaan pois. Vaikka Mikolta ei ollut ”liiennyt” rahaa Soilelle annettavaksi kuin neljäsosa siitä, mitä alun perin oli sovittu, oli hänellä nyt yllättäen varaa ostaa sijoitustarkoituksessa toiselta paikkakunnalta sisarensa rivitalo-osake, kun sisar muutti asumaan kerrostaloon.
 
Ei Mikko mitenkään edes asiaa salaillut, kertoi vain, että joutui nyt ottamaan pankista korkeakorkoista lainaa voidakseen asunnon ostaa. Ja sitten hän kuin muina miehinä ehdotti, että Soilehan hänelle voisi rahaa lainata. Tällä sitä varmasti sen verran olisi. Korkoakin maksaisi hän siitä ihan kohtuullisesti, jopa enemmän kuin pankkikoron verran.
 
Ei voinut Soile muuta kuin ihmetellä, mitä Mikon päässä oikein liikkui. Tai olihan se selvästi nähtävissä. Mikko yritti kaikin keinoin estää sen, että Soile mitenkään pääsisi taloudellisesti jaloilleen. Lainan takaisinmaksun kanssa voisi hän aina vitkutella ja kääntää asiat aivan päälaelleen toisin kuin pankkilainan kanssa. Asiassa voisi käydä jopa niin, että Soile olisikin kohta se, joka oli velkaa Mikolle! Soile oli saatava jotenkin nujerrettua, ja kyllä Mikko siihen keinot keksisi.
 
Ei ollut Soile kuitenkaan enää Mikon nujerrettavissa. Vielä hän ei ollut omaa asuntoa ostanut, mutta se oli jo suunnitelmissa. Suunnitelmistaan hän ei kuitenkaan hiiskahtanutkaan Mikolle, totesipa vain, ettei minkään suuruisella korolla Mikolle koskaan rahaa lainaisi. Siitä voisi Mikko olla täysin varma. Mielessään hän kyllä suri sitä, ettei Mikon ahneudella ja omanvoitonpyynnillä edelleenkään näyttänyt olevan mitään rajoja. Mikko oli paha ja täysin tunteeton ihminen.
 
Tuohon Soilen vastaukseen oli Mikon tyytyminen. Mutta vieläkään ei aikonut Mikko antaa periksi. Nyt yksin ollessaan hänellä oli aikaa juonia asioita. Kuvitteluun ja luulotteluun taipuvaisena asiat alkoivat Mikon mielessä esiintyä sellaisina kuin hän niiden kuvitteli ja ajatteli olevan. Tosiasiat hämärtyivät, ja kuvitelmat valtasivat Mikon mielen. Soilen taipumattomuus hänen ehdotustensa edessä oli omiaan lisäämään Mikon luuloja. Mutta katsotaanpa, kuka tässä  viimeksi ja parhaiten nauraisi?