Kaikki, mitä tiedän sisareni kuolemasta ja muusta siihen liittyvästä, on tietenkin kuulopuhetta. Itse en vielä moneen vuoteen ymmärtänyt asiasta mitään. Mutta näin minulle on kerrottu, tai olen itse asioita yhdistellen päätellyt. Ja olen tietysti nähnyt valokuvia niin sisarestani kuin hänen hautajaisistaankin. Niissä kuvissa murheellinen joukko aikuisia ja lapsia seisoo avoimen arkun äärellä. Isommat sisarukset seisovat hiljaisina, pienemmät turvautuvat äitiin. Minä ja veljeni emme noissa kuvissa ole, sillä olimme vielä liian pieniä osallistumaan hautajaisiin.

Sisaremme hautajaispäivä oli samalla meidän kaksosten kastepäivä. Sisar oli vielä eläessään miettinyt sopivia nimiä uusille tulokkaille. Molemmat meistä saivat nimekseen sisaren ehdottamat nimet, ja minä sain vielä toiseksi nimekseni kuolleen sisareni kutsumanimen. Se sointuu kyllä hyvin ensimmäiseen etunimeeni ja on mielestäni kauniskin nimi, mutta lapsuudessa ja nuoruudessa se oli minulle oikea painolasti. Sain nimittäin aina kuulla, miten olin kuolleen sisareni näköinen ja muuta sellaista.

Kun ei kukaan selittänyt minulle asioita sen tarkemmin, aloin lapsen mielessäni ajatella ties mitä. Kamalinta oli silloin, kun neljästoista syntymäpäiväni lähestyi. Pelkäsin nimittäin tosissani, että kuolen, ennen kuin ehdin täyttää neljätoista vuotta. Kenellekään en ajatuksistani ja peloistani tietenkään uskaltanut puhua, vaan kärsin hiljaa itsekseni. Kun syntymäpäivä sitten oli ohi, saatoin huokaista helpotuksesta. En kuollutkaan, vaan elin yhä! Sen jälkeen ei kuolemanpelko enää vaivannut mieltäni.

Sisar oli kuollessaan oppikoulun neljäsluokkalainen. Pienellä paikkakunnalla ei ollut kovin yleistä, että lapsi tai nuori aikuinen kuolee. Hänen hautajaisiinsa osallistui siis melkein koko kylä. Siunaustilaisuudessa lauloi koulun kuoro laulun ”Kaanaan maa”, josta ainakin tuon jälkeen tuli yksi äitini lempilauluista, enkä sitä kyllä yhtään ihmettele.

En ole ihan varma, mutta minulla on sellainen muistikuva, että muistotilaisuus olisi järjestetty koulun tiloissa ja kaikki tarjottavatkin olisi leivottu koulussa kotitaloustunneilla. Sisaren oma luokka opettajien kanssa oli tietysti päävastuussa järjestelyistä. Jos näin tosiaan oli, oli se minusta koulun suunnalta hieno ja kaunis kädenojennus vanhemmilleni ja koko perheellemme, josta juuri oli kuollut yksi lapsi ja syntynyt kaksi uutta vauvaa.

Kun sisaren muistotilaisuus oli samalla kahden vauvan kastetilaisuus, oli se varmasti aika erikoinen juhla. Minä ja veljeni saimme kummeiksemme minä äidin tädin miehineen ja velipoika äidin veljen vaimoineen. Saimme hienot hopeiset kummilusikat, joihin oli kaiverrettu nimet, syntymäpäivä kellonaikoineen sekä syntymäpainot ja -pituudet. Erikoista asiassa oli se, että lusikoita emme saaneet kummeiltamme, vaan kuolleen sisaremme opettajat olivat ne meille ostaneet. Lusikoissa oli kuva Punahilkasta koreineen menossa isoäidin mökille ja pitkäkielisestä sudesta, joka häntä matkalla vaanii. Lusikat toimivat koko lapsuutemme ajan puurolusikoinamme, ja ainakin minulla on lusikka yhä tallessa. Samanlaisen lusikan ostin omalle tyttärelleni, kun hänet kastettiin.