Minulla ei ollut voimia vastata miehen viestiin. Turhaakin se olisi ollut, sillä jäähyväiset oli jo sanottu. Asian pitkittämisellä kiusaisin vain itseäni ja myös miestä, sillä olinhan sanonut hänelle, etten koskaan tunkeutuisi hänen elämäänsä enempää kuin hän itse halusi minun siihen tunkeutuvan. Raja oli nyt tullut vastaan, se oli selvääkin selvempää.

En kuitenkaan saanut miestä mielestäni. Kävin töissä, elin elämääni jollakin tavalla, mutta sisälläni myllersi. Eron käsittelemistä vaikeutti se, etten voinut oikein kenellekään kertoa siitä, sillä kukapa olisi ymmärtänyt rakastumistani naimisissa olevaan mieheen. Ainoaksi keinoksi minulle jäi asioiden itsekseni pohtiminen ja ajatusteni selkiyttäminen sitä kautta. Se oli ollut selviytymiskeinoni usein ennenkin, ja nyt oivalsin, että tässä oli juuri se sisäinen voimani, joka kannatteli minua, ja josta myös mies oli puhunut.

Kirjoittamaan en asiasta pystynyt, vaikka muutoin käsittelin ja edelleen käsittelen lähes kaikki asiani ja erityisesti ongelmani kirjoittamalla. Ajattelin kyllä, että joskus kirjoitan tämänkin asian ulos itsestäni, mutta en osannut ajatella, milloin sen vuoro tulisi. Se tuntui liian kipeältä asialta jaettavaksi kenenkään kanssa ainakaan ihan verekseltään.

Nyt, kun tuosta ajasta on kulunut jo monen monta vuotta, on kirjoittaminen helppoa tai ainakin helpompaa. Mikä minut sitten nyt sai asiasta kirjoittamaan? Aiheiden puute? Lukijoiden mielenkiinnon mahdollisen herättäminen? Taipumukseni ns. henkilökohtaiseen ”sosiaalipornoon” ja omista asioista avautumiseen kaikille?

Vastaus on yksiselitteinen ja helppo, vaikkakaan ei mikään edellä mainituista. Syy on siinä, että elämässäni tapahtui menneenä syksynä sellaisia asioita, jotka sysäsivät kirjoitusprosessin liikkeelle. En ollut suunnitellut kirjoittavani mitään tästä asiasta, mutta se oli luonnollinen jatke kaikelle sille, mitä jo olin kirjoittanut.

Jos olisin sivuuttanut tämän ajanjakson elämässäni, ei kukaan olisi osannut sitä kaivata, mutta itse olisin tiennyt, että jotakin tärkeää jäi sanomatta. Olisin siis pettänyt vain itseäni, ja sellaista olen aina pyrkinyt välttämään, vaikka tuskin koskaan olen siinä kokonaan onnistunut.

En siis vastannut mitään miehen viestiin. En yksinkertaisesti tiennyt, mitä olisin kirjoittanut. Kaikki tuntui jo sanotun. Piste asialle oli laitettu lopullisesti. Parin viikon kuluttua laitoin hänelle kuitenkin tervehdyksen. Se sisälsi ainoastaan yhden Lorcan runon, joka oli tullut minulle tärkeäksi vuosien saatossa, ja jossa oli kaikki se, mitä halusin miehelle vielä sanoa.

”En tahtonut.
Sanaakaan en tahtonut sanoa.

Näin silmissäsi
kaksi hassua pikku puuta.
Naurua, kultaa ja tuulta.
Puut huojuivat...

En tahtonut.
Sanaakaan en tahtonut sanoa” (Lorca).

Luultavasti odotin miehen vielä jotakin minulle kirjoittavan, mutta vastausta ei koskaan kuulunut. Nyt lopulta ymmärsin, että minun oli aika väistyä, siirtää tämä aika elämästäni menneisyyteen ja jatkaa tästä eteenpäin niiden eväiden kannattamana, joita olin kerännyt elämäni varrella. Miten siinä mahtaisin onnistua, sen näyttäisi aika.