Eräänä lauantaina mies sitten tuli työkaluineen. Tytärkin taisi olla ensi kertaa käymässä uudessa kodissani. Katselimme ja mittailimme taulujen paikkoja, ja kun ne oli saatu kutakuinkin oikeille paikoilleen, oli vuorossa oven paikoilleen laitto. Kirjahylly oli vielä aivan tyhjä, sillä olin odottanut juuri tuota oven laittoa, ennen kuin alkaisin laitella kirjoja hyllyihin.

Minä touhusin keittiössä tyttären kanssa, kun mies puuhaili oven kimpussa. Kaikki sujui hyvin. Kohta käsistään taitava mies oli kiinnittänyt oven paikalleen. Sitten kävimme syömään, sillä olihan nyt vähintään ruokaa tarjottava korvaukseksi hyvästä avusta. Ruokailtuamme mies lähti ja me jäimme tyttären kanssa minun kotiini.

En muista mitä teimme, mutta silloin en vielä alkanut täyttää hyllyjä kirjoilla. Se tapahtui vasta jonkin ajan kuluttua, kun kyllästyin katselemaan pahvilaatikoita olohuoneen nurkassa. Pyyhin hyllyt kostealla rievulla, kun ne nyt kerran olivat tyhjät. Kun avasin erään oven, huomasin hyllyllä pienen lehtileikkeen. Ihmettelin, mistä se siihen oli ilmestynyt, sillä olin muistaakseni tyhjentänyt hyllyt aivan tyhjiksi ennen muuttoa.

Otin lehtileikkeen käteeni lukeakseni, mitä siinä oli. En odottanut mitään eikä minulla tosiaankaan ollut minkäänlaisia aavistuksia, mikä lehtinen voisi olla. Luettuani tekstin en aluksi edes ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, vaikka se oli selvää suomen kieltä. Teksti oli lyhyt ja kirjoitettu siten, että päättelin sen olevan otsikko tai väliotsikko jostakin isommasta jutusta.

Vähitellen alkoi ymmärtämisen valo syttyä päässäni. Lappunen ei suinkaan vahingossa tai epähuomiossa ollut joutunut hyllylle. Se ei myöskään ollut jäänyt sinne muutossa. Se oli laitettu sinne tarkoituksellisesti minun löydettäväkseni, ja sen oli sinne laittanut silloinen mieheni kaapin ovea korjatessaan. Aikaa tuosta oven laitosta oli kulunut niin kauan, että siksi minulta kesti jonkin aikaa, ennen kuin palaset loksahtivat kohdilleen.

Lappusen teksti oli hyvin vihjailevaa, ja muistan, miten minua suorastaan kylmäsi, kun lopulta tajusin sen merkityksen ja sen, kuka lappusen takana oli. Sen verran olin kuitenkin oppinut pelaamaan miehen pelejä minäkin, etten aikonut hiiskahtaa hänelle sanaakaan lapusta ja siitä, miten se minuun oli vaikuttanut. Sitä iloa en aikonut hänelle suoda, että hän olisi huomannut päässeensä tavoitteeseensa. Aina oli myös mahdollista, että hän olisi kieltänyt kaiken. Sellaisessa hän oli aina ollut mestari.

Lapusta ei koskaan puhuttu välillämme mitään. Minä en kertonut löytäneeni sen, eikä hän kysynyt siitä mitään. Minä tunsin kuitenkin voittaneeni tämän erän. Miehellehän oli jäänyt nyt täysin hämärän harsoon, olinko löytänyt hänen ”viestinsä” ja miten olin siihen reagoinut. Hänen hieno strategiansa saada minut tuntemaan syyllisyyttä oli onnahtanut pahan kerran ainakin tässä kohden.