Koska maalaistalossa oli arkisin aina kovasti työtä, pitivät äiti ja isä huolen siitä, että sunnuntaina levättiin. Osittain se johtui siitä, että noihin aikoihin kaikki ihmiset ainakin maaseudulla olivat vielä sen verran uskonnollisia mieleltään, että tosiaankin pyhittivät lepopäivän, kuten Katekismuksessa kehotetaan, käymällä vaikka kirkossa. Meillä ei kirkossa käyntiä harrastettu kuin aivan poikkeustapauksissa, mutta radiojumalanpalvelus kuului kyllä jokaiseen sunnuntaiaamuun. Siihen mennessä oli navettatyöt jo yleensä tehty ja pyhäpäivän vietto saattoi alkaa.

Sunnuntaisin ei tehty mitään arkisia töitä. Kun koko viikko oli paiskittu raskaita töitä, huilasi moni mielellään viikon ainoana vapaapäivänä. Tuolloin ei muillakaan työpaikoilla vielä ollut lauantaivapaita, jotka yleistyivät vasta kuusikymmentäluvun lopulla, vaikka lauantai tavallisesti oli hiukan muita lyhyempi työpäivä.

(Sivumennen mainittakoon, että koululaiset saivat vapaat lauantait vasta syyslukukauden 1971 alusta, eikä lauantaityöpäivistä koulumaailmassa ole ikävä kyllä päästy kokonaan eroon vieläkään. Sekä syys- että kevätlukukauden päättäjäispäivä on aina lauantai, mikä johtuu ainakin kevätlukukauden osalta siitä, että lainlaatija meni viisaudessaan kirjaamaan lakiin asetuksen, jonka mukaan lukuvuosi loppuu viikon 22 viimeisenä arkipäivänä. Käytännössä se on aina lauantai, joskus jopa pitkällä kesäkuun puolella. Ennen vanhaanhan lukuvuosi päättyi viimeistään toukokuun viimeisenä päivänä, ja muistanpa, että itse olen päässyt ylioppilaaksi toukokuun 28. päivä.

Vielä nuo päättäjäispäivät jotenkin ymmärtää. Ovathan muut ihmiset silloin vapaalla ja pääsevät juhlimaan samaan aikaan uusien ylioppilaiden ja ammattiin valmistuneiden kanssa. Mutta sitä on vaikea käsittää, että muitakin lauantaityöpäiviä joudutaan tekemään. Eilinen oli sellainen ainakin minun kotipaikkakunnallani, ja olen kuullut, että toisenkin lauantain saavat koululaiset ja opettajat vielä uurastaa tämän lukuvuoden aikana. Pienillä teknisillä järjestelyillä ja terveen järjen käytöllä ko. päiviltä olisi vältytty ja voitu antaa lapsille täysipainoista opetusta lukuvuoden jokaisena koulupäivänä. Nyt jokainen koulu kulutti eilisen päivän kuka mitenkin tavoitteena lähinnä se, että viranomaisten määräys täytettiin.)

Sunnuntaissa oli lapsuudessani aivan oma tunnelmansa. Suurin syy oli tietenkin se, ettei tarvinnut mennä kouluun. Mutta oli siinä muutakin. Se, että äiti ja isä olivat koko päivän kotosalla ja sisällä, oli varmaan yksi tunnelman luojista. Olivathan he kotosalla tavallisina arkipäivinäkin, mutta usein ulkotöissä pelloilla, metsässä tai puutarhassa.

Sunnuntaipäiviä leimasi kiireettömyys. Kun navettatöiltä oli palattu, asettuivat molemmat takaisin sängylle lepäämään. Siinä sitten kuluikin koko päivä aina iltapäivälle asti. Lapsena en voinut asiaa käsittää. Tuntui tympeältä, kun äiti vain nukkui tai jos ei nukkunut, niin luki lehteä tai kirjaa. Muistan, miten kaksosveljeni kanssa vuoronperään kävimme häntä kerjäämässä nousemaan, ja kun hän vihdoin nousi, tuntui olo taas tavalliselta ja kumma kyllä turvalliselta.

Nykyisellä järjelläni ja kokemuksellani ymmärrän äidin halun lepoon ja nukkumiseen kyllä oikein hyvin. Viikolla ei sellaiseen ollut yksinkertaisesti aikaa, kun töitä oli silmät, suut täyteen. Pakollisten maatalon töiden lisäksi äiti vie teki monenlaista muuta. Hän ompeli meille lapsille kaikki vaatteet, kutoi mattoja, teki täkkejä omiin ja vieraiden tarpeisiin, hoiti puutarhaa, kävi torilla myymässä puutarhan tuotteita, leipoi leivät ja pullat, suolasi kinkun jouluksi ja säilöi talvea varten kaikenlaista tarpeellista. Siinä vuorokauden tunnit varmasti tuntuivat loppuvan välillä kesken. Lapsuudesta muistan, miten äiti useimpina iltoina jäi vielä tekemään käsitöitä, kun me lapset ja isäkin kävimme jo nukkumaan. Isompana sitten valvoin usein äidin kanssa käsitöitä tehden ja radiosta kuunnelmia kuunnellen. Noista illoista on mieleeni jäänyt hyvät ja rakkaat muistot.