Niinhän siinä tietenkin sitten kävi, heikko kun olen, että sydämeni taas lämpeni miehelle ja tapaamiselle. Takaraivossani yritin säilyttää tietoisuuden siitä, että tapaaminen melko varmasti peruuntuisi syystä tai toisesta. Sillä tavoin yritin valmistaa itseäni tulevaan pettymykseen, niin että kirpaisu ei tuntuisi niin pahalta kuin edellisillä kerroilla.

Tällainen etkäteistsemppaaminen vaikuttaa aina tehokkaalta siinä vaiheessa, kun ilmassa on vielä odotusta, mutta on loppujen lopuksi aika turhaa. Olen huomannut sen monta kertaa. Pettymys on pettymys. Eivät sitä etukäteisvalmistelut juurikaan pienennä, saati poista.

Mutta nyt näytti siltä, että tapaamisen tielle ei nousisi yllättäviä esteitä. Viestittelyä jatkettiin pitkin iltaa, ja tunnelma oli mukava ja leppoisa. Mitä pidemmälle ilta kului, sitä epävarmemmiksi alkoivat miehen viestit kuitenkin muuttua. Sanavalintoihin alkoi ilmestyä sellaisia sanoja kuin ”ehkä, mahdollisesti, ellei sitten, jos vain, saattaa, voi olla”.

Yhtäkkiä alkoi vaikuttaa siltä, että teinipoika sittenkin saattaisi ilmaantua isänsä luokse juuri sillä kellonlyömällä, kun meidän oli määrä tavata ja mietiskellä yhdessä elämän syvintä olemusta. Ja vaikka kuinka olin yrittänyt valmistella itseäni tämänkin tapaamisen peruuntumiseen, en taaskaan mahtanut tunteilleni mitään.

Sydäntäni riipaisi, ja mielen pohjalle laskeutui raskas, musta varjo, kun mies hyvin pahoitellen, sillä sen taidon hän kyllä osasi, ilmoitti, ettei tapaaminen nyt sitten kuitenkaan onnistuisi. Lapsi oli etusijalla hänen elämässään. Edes minä, joka kyllä olin miehen mielestä hyvin kiinnostava nainen, en sitä asiaa muuksi muuttanut.

Ja minä pässinpää ymmärsin taas! Ymmärsin enkä kuitenkaan ymmärtänyt. En voinut käsittää miehen käytöstä, sillä en ollut aikaisemmin törmännyt hänen kaltaisiinsa. Miksi hänen piti suunnitella tapaamisia ja sopia ne jo aivan varmoiksi, kun sitten kuitenkin viime hetkellä perui kaiken. Mitä ajan ja energian tuhlausta!

En voi käsittää asiaa muuten kuin siten, että mies nautti saadessaan pitää minua otteessaan. Hän näki, millä keinoilla minut sai kiedotuksi seitteihinsä ja käytti noita keinoja häikäilemättä hyväkseen. Mutta en kyllä puolustele itseänikään. Minä näin ja tajusin aivan samat asiat. Silti lensin lankaan joka kerta, kun mies vain sormeaan koukisti ja pyristelin sitten siinä avuttoman ja katkeria pettymyksen kyyneliä nieleskellen.

Näin ja tajusin kaiken selvästi, mutta en vain halunnut nähdä, saati tunnustaa asioiden oikeaa laitaa. Niin suuri oli ihmisen ikäväni monen rakkaudettoman vuoden jälkeen. Mutta eihän tässäkään ollut kyse mistään rakkaudesta. Tämä ei ollut rakkautta miehen puolelta, eikä se ollut sitä minunkaan puoleltani. Olin pahemman kerran kiipelissä, mutta miten pääsisin siitä irti? Siinä sitä olikin miettimistä.

Loppiainen osui torstaipäivälle. Mies selitti, että poika viipyisi hänen luonaan sunnuntaihin asti. Silloin hän veisi tämän kirkkoon, koska poika oli rippikouluikäinen. Sunnuntaina illansuussa voisimme siis tavata, jos minua vielä kiinnosti.

Minä, tyhmä kun olin, halusin uskoa, että pojan tulo oli oikea syy tapaamisen peruuntumiseen, ja otin uuden tarjouksen kiitollisin mielin vastaan. Tajusin kyllä, että se oli kuin armopalan heitto suuntaani ja halveksin itseäni, kun olin tällä tavoin miehen pauloissa ja annoin hänen vedättää minua, miten tahtoi.

Tyhmä olin ja samalla kertaa niin elämännälkäinen, etten muuta voinut kuin uskoa ja toivoa saavani miehen, tuon lähes veret seisauttavan olennon sunnuntaina tavata. Sitä toivoin ja halusin sydämestäni. Muutaman päivän kuluttua nähtäisiin, toteutuisiko tämäkään tapaaminen.