Tähän asti oli mies ollut aina minun vieraanani. Nyt hän ehdotti, että minä voisin vuorostani tulla hänen vieraakseen. Ensin ajattelin kieltäytyä, sillä muistin, että mies asusteli yhä kotitalossaan vanhempiensa kanssa. Vanhempien eteen en kyllä tässä vaiheessa menisi, sen verran vanhanaikainen olin ja olen edelleen. Mutta mies ehdottikin toista tapaamispaikkaa, jossa voisimme olla kahdestaan.

Nyt hyväksyin kutsun, sillä olihan kokonaan toinen asia viettää aikaa kahden kuin koko suvun ympäröimänä. Sitä paitsi tasapuolisuuden nimissä voisin minäkin joskus ajaa tuon liki sadan kilometrin matkan. En ole koskaan ajatellut, että jos molemmilla on kulkuneuvot, pitäisi miehen olla aina se, joka lähtee riiuureissulle. Pidän autoilusta, joten senkään puoleen ei ollut mitään estettä, miksi en minä voisi hurauttaa sovittuun tapaamispaikkaan. Siinä samalla tutustuisin taas uuteen ympäristöön ja seutuun.

Viikonlopuksi tapaaminen sovittiin, mutta se nyt oli itsestään selvää, että perjantai-iltana olisi tapaamista turha odottaa. Lauantaille se siirtyi ja silloinkin mahdollisimman myöhäiseen iltaan. Mieshän oli paitsi ansiotöissä, myös kotinsa maataloustöiden pääasiallinen tekijä. Mies ehdotti tapaamisajaksi kello 19:ää. Mikäpä siinä, sopi se minulle. Voisinhan päiväsydämen puuhastella omien askareitteni parissa. Sen kyllä ilmoitin, etten aikonut samana iltana takaisin enää ajaa. Yöksi jäisin, sopi se miehelle sitten tai ei.

Mielessäni kyllä ajattelin, että nyt viimeistään katsoisin, mitä mies oikein suhteelta odotti.Minua alkoi jo vähän tympäistä jatkuva soutaminen ja huopaaminen. Asioihin laitettaisiin nyt vauhtia, sen päätin. Sen kummemmin kakomatta mies sanoi, että kyllä vaan sopi jäädä yöksi. Yön selkään ei hän minua ajaisi.

Oli marraskuu ja pikkujouluaika. Mieleeni juolahti, että nytpä vietämme yhdessä pikkujouluja, kun kutsu näin sopivasti sattui juuri tähän aikaan. Varasin mukaani glögiä, juustoja, keksejä ja vielä joulutortutkin paistoin ennen lähtöäni. Kyllä nyt kelpasi meidän herkutella ja pikkujoulua vietellä. Illansuussa pakkasin kimpsuni ja kampsuni autoon ja lähdin kohti sovittua tapaamispaikkaamme.

Alkumatka oli tuttu. Olinhan kesällä jo ajellut treffeille ihastukseni luo ja syksymmällä vielä toista miestä tapaamaan. Loppumatkaa varten oli mies antanut tarkat ohjeet, ja niitä noudattamalla osasin perille ensi yrittämällä, vaikka talvipimeillä teillä olisi varmasti ollut eksymisen mahdollisuuskin olemassa. Kyllä se nytkin käväisi mielessäni, sillä talo, jonka pihaan ajoin ohjeitten perusteella, oli pilkkopimeä eikä missään näkynyt ristin sielua.

Onneksi puhelimet on keksitty. Soitin miehelle kysyäkseni, missä hän viipyi, sillä sovittu aika oli jo ohitettu hyvän aikaa sitten. Samalla kyselin, olinko nyt varmasti oikeassa paikassa. Saattoihan olla, että mies minua jo odotteli jossakin muualla. Vastattuaan mies kertoi, että paikka oli kyllä oikea, mutta erinäiset asiat olivat hänen lähtemistään taas viivyttäneet, ja kestäisi vielä tovin, ennen kuin hän olisi perillä. Minä käveleskelin lämpimikseni pihamaalla. Onneksi pakkasta ei ollut montaa astetta. Jonkin ajan kuluttua mies sitten hurautti autollaan pihaan.

Kun edellisestä tapaamisestamme oli jo hyvän aikaa, minä tietenkin sinisilmäisesti kuvittelin, että mies heti autosta noustuaan rientäisi minua, vilusta värjöttelevää kaipauksensa kohdetta tervehtimään, kenties halaisi ja ehkä suutelisikin. Sellaiseen ei miehellä kuitenkaan tuntunut olevan hoppua. Pitkään hän istuskeli autossaan, ajoi sen lopulta talliin ja tuli viimein tervehtimään minua. Halaukset ja suukot sain kuitenkin unohtaa.

Olisin kai itsekin voinut mennä halaamaan, mutta aikaisempien kokemusten perusteella arastelin ja ajattelin, että miehen oli nyt tehtävä aloite. En halunnut vaikuttaa päälle käyvältä, sillä miehessä oli kummaa pidättyvyyttä, vaikka olimme sentään tavanneet jo jokusen kerran. Ja olisihan tässä kokonainen talvinen, kylmä yö saada mieskin innostumaan. Lämpimässä kyljessäni mies varmasti lämpenisi itsekin, ajattelin ovelasti. Mutta kuinkas kävikään?