Kummää olin laps, oli meillä kotona aina rahasta puutetta. Elämä oli aika köyhää ja yksinkertasta. Sitä mää en kyllä muista, että ruuasta ois varsinaisesti ollu ikinä puutetta, mutta hyvin samanlaista ja yksinkertasta se oli. Yleensä vaan perunaa, jota kasvatettiin ite, oman navetan lehemistä maito ja voi, ja leipä leivottiin kans ite oman maan vilijasta. Äiti oli innokas puutarhuri, ja kasvimaalta ja marjapensaista tietysti saatiin palijoki lisuketta ruokapöytään: porkkanoita, punajuuria, sipulia, keräkaalia, kukkakaalia, mustaherukoita, raparperia.

Jouluks kumminki äiti laitto aina jouluruokia. Oli se kinkku ja porkkanalaatikko ja sitte tietysti leivonnaiset. Pullaa äiti leipo joka viikko, mutta jouluks tehtiin vähä parempaa nisua. Sitte oli mausteista joululimppua, joka oli tosi hyvää. Ei kaupasta sellasta saa nykysin, vaikka joululimpusta tykkäänki ja sitä yleensä joulun tienoilla hankin.

Äiti oli hyvä leipuri, miksei olis ollu, kun monta kymmentä vuotta leipo isolle sakille leivät joka viikko. Leipiä tehtiin aina viikon tarpeiks ja ensin niitä kuivattiin tuvan kattoon laitetussa orressa. Mää muistan, miten äiti leipälapiolla sitte erotteli leivät toisistaan, ettei ne ois jääny liian tiheään ja ruvennu vaikka homehtumaan, tuoreita ku olivat.

Lapsena mää en tykänny tuoreesta, justiin leivotusta leivästä ollenkaan. Se oli mun mielestä liian tuoretta. Mutta äitillä oli tapana tehä mulle ja mun kaksosvelijelle ”leipäpupuja”, joihin se laitto päälle voita. Leipäpuput oli leivän pehemeää sisustaa, ei kuorta ollenkaan. Voi suli lämpösen leipäpupun päälle mukavasti, ja ne maistu hyviltä lapsen suussa.

Ny ku mää aattelen asiaa aikuisen järellä, niin siinä oli äitillä varmasti takana se, että sais meijät jollain keinolla syömään leipää. Ruoka ku ei oikeen meinannu meille lapsena maittaa, ei ainakaan mulle. Niin on kerrottu. Kerran äiti oli valittanu neuvolalääkärille, että lapset syö huonosti. Lääkäri oli siihen vaan tokassu, että kyllä ne syö sitte, ku niillä on näläkä. Enkä ainakaan oo kuullu, että Suomessa monikaan laps ois syömättömyyteen kuollu. En kuollu minäkään. Myöhemmin on ruoka ruvennu maistumaan vähä liianki hyvin!

Kun leivät oli pari päivää vähä kuivahtanu tuvan orressa, ne otettiin alas, laitettiin pärekoriin, peiteltiin pyyheliinalla ja vietiin ulukovintille säilytykseen. Sieltä sitte haittiin aina leipä kerrallaan, ku eellinen oli syöty. Talavisaikaan ne kostu siellä, ja niistä tuli mukavan sitkeitä syötäviä. Kesällä ne tietysti kuivi vaan lisää, ja taisivat olla jo meleko kovia ja kuivia kampuroita loppuviikosta.

Tavallisesti äiti leipo sekaleipää, joka oli kumminki aika tummaa väriltään. Hapanleipää meillä ei leivottu ollenkaan. Sitä taas tehtiin naapurissa, ja aina ku oli ollu leipomispäivä toisessa tai toisessa talossa, vietiin naapuriin lämpimäisiä. Näin tapahtu joka viikko. Mää luulen, ettei se leivän vienti siinä isoin asia ollu, vaan sillä keinon vahavistettiin naapurisiteitä. Ei huono tapa ollenkaan!

Mää en tykänny naapurin hapanleivästä. Se oli liian hapanta, ku en ollu semmoseen tottunu. Mutta vielä kamalampaa oli mun kummitätin leipoma hapanleipä. Siinä ei ollu suolaa nimekskään! Oli kärsimystä yrittää saaha sellasta leipää kurkusta alas. Aika harvon sitä joutu kyllä syömään. Ei siellä tätilässä nimittäin niin kovin usein kyläilty. Mutta suolatonta hapanleipääki kamalampaa oli siellä tarijottu limppisoppa. Valakosessa nesteessä lillu vehenäjauhosta tehtyjä limppejä. En mää tainnu saaha sitä soppaa syötyä. Oli se niin outoa ja vastenmielistä.

Joskus äiti leipo ohorarieskoja. Ne oli semmosia ohuita lättymäisiä leipiä, joita ei muistaakseni nostatettu millään. Ne oli tosi hyviä. Äiti tuli niistä oikeen kuulusaks ja leipo niitä aina kaikkiin myyjäisiin sun muihin kissanristiäisiin, mihin nyt pyyvettiin. Yleensähän rieskan keskelle ei tehä reikää, mutta äiti teki aina, ja siitä tuli oikeen sen tavaramerkki.

Äitiäki parempi rieskantekijä oli kumminki mun enon emäntä. Se teki aika isoja rieskoja eikä laittanu keskelle reikää. Ne oli ihan ohuita, ja mää luulen, että Elema-täti teki ne pelekästä ohorasta, ku äiti tais laittaa sekaan vähä vehenäjauhojaki. Ei semmosia enää mistään saa. Kaupan ohorarieskat on varjo vaan niihin verrattuna ja maistuuvat lähinnä sahanpurulta.