Niin, kohtalo tai rouva Fortuna, miten vain haluamme sanoa. Joskus se paiskoo meitä ihmisiä omille omituisille laduilleen, jopa sellaisille laduille, joille emme ollenkaan haluaisi lähteä hiihtelemään. Kohtalo heitti samalle ladulle Liisan ja Pekan, kun he kumpainenkin eräänä synkkänä syysiltana omaa surkeuttaan ja elämänsä epäonnea murehtiessaan sattuivat ”kohtaamaan” deittipalstan välityksellä.

Liisan ja Pekan tapauksessa on sanottava, että varsinkin Pekka lähti kyseiselle ladulle kyllä varsin mielellään. Hänhän kuvitteli rakastuneensa ja löytäneensä ikuisen ja lopullisen onnen. Lisäksi hän halusi unohtaa kaiken vanhan, tuskaa tuottaneen ja luuli Liisan ja kuohuvien tunteidensa avulla siihen kykenevänsä. Kuten tarinasta voimme lukea, ei se niiden avulla onnistunut, vaikka Pekka sitten tulevien tapahtumien ja tavallaan kyllä Liisan myötä saikin lopullisen rauhan. Ehkei kuitenkaan aivan sellaista kuin oli ajatellut ja suunnitellut.

Entä sitten Sirkka, jota tarinassa oikeastaan vain sivutaan? Miten hänen elämänsä latu kulki? Aistillisuudestaan ja tunteellisuudestaan huolimatta oli Sirkka järki päässä oleva nainen. Pienen hetken ajan hän kuvitteli Pekasta löytäneensä loppuelämänsä kumppanin. Kun sitten kävi niin kuin kävi, suri Sirkka sitä aikansa, mutta monenlaista elämässään nähneenä ja kokeneena käänsi hän uuden kevään tullen katseensa tulevaisuuteen. Elämällä oli sentään vielä niin paljon annettavaa, jos vain avoimin mielin ja uteliaana halusi ottaa sen tarjoamat lahjat vastaan.

Mutta Liisa, miten mahtoi hän toipua ”menetyksistään”? Paistateltuaan ”suruajan” muiden huomiossa ja saateltuaan kuvitteellisen Peterin ”muiston” pariisilaisen hautausmaan sukuhautaan hyppäsi hän tykkänään pois hiihtämältään ladulta ja alkoi katsella uusia uria. Hänen elämänsä jatkui epämääräisenä haahuiluna sinne tänne. Tunne-elämältään tasapainottomana ja epävakaana oli hänen elämänsä yhtä suurta vuoristorataa, jossa Liisa vuoroin oli korkeimmalla kohdalla, vuoroin taas matalimmassa alhossa. Epärehellisyyteen taipuvaisena ei Liisa itsekään aina oikein erottanut, mikä oli totta, mikä taas valhetta.

Mutta elämä jatkui joka tapauksessa hänenkin kohdallaan. Elämänsä lopullisena päämääränä oli Liisa pitävinään kestävää parisuhdetta. Totuus kuitenkin on, ettei Liisasta siihen hänen omista kuvitelmistaan huolimatta ollut. Miessuhteet tulivat ja menivät. Liisa otti niistä irti sen hyödyn minkä sai ja heitti kuiviin imetyn raadon menemään.

Monen kanssa Liisa kihlautuikin, joidenkin kanssa jopa useamman kerran, sillä hänellä oli jonkinlainen kummallinen, kieroutunut käsitys, että rakastuminen tai ihastuminen on heti kohta saatettava kaiken maailman tietoon: mitä laajemmalle, sen parempi. Ja niinpä Liisa yhä etsii, kun ei oikein itsekään tiedä, mitä etsii, eikä ymmärrä, että itsensä on ensin löydettävä ennen kuin voi löytää polun toisen ihmisen sydämeen.