Viime vuosina olen usein miettinyt vanhenemista. Nuoruus on auttamatta taakse jäänyttä, elettyä elämää, keski-ikäkin kulumassa hyvää vauhtia sille myöhäisemmälle osalleen eikä eläkeikäänkään enää hirmuisesti vuosia ole, mikäli eläkeikien entiset ikärajat säilyvät.

Tuollaisten ajatusten myötä tulee helposti mieleen myös se, kaipaanko nuoruutta tai varhaista keski-ikää monine touhuineen ja tapahtumineen? Entä pelkäänkö tulevaa ja ajattelenko kauhulla yksinäistä, kurjaa vanhuutta jossakin loukossa kaikkien unohtamana ja hylkäämänä?

Aina kun ajatukseni askartelevat noissa kysymyksissä, ei minulla ole olemassa niihin kuin yksi vastaus: en kaipaa enkä pelkää. Menneen elämäni tapahtumat ovat olleet mielenkiintoisia omalla tavallaan ja omassa kohdassaan elinkaaressani. Monet niistä ovat olleet myös varsinaisia kasvupisteitä, joissa minua on koeteltu kasvukivuilla monellakin tavalla. Usein ne myös ovat olleet kaikkea muuta kuin mukavia tai miellyttäviä. Ja toisinaan taas niin täynnä elämisen riemua, että rintani on ollut pakahtua ilosta ja onnesta!

En siis kaipaa niitä, mutta en haluaisi niitä poiskaan siitä kohdasta elämääni. Jos niitä ei olisi, en olisi tällainen ihminen. Tietysti olisin sitten toisenlainen, mutta millainen: sitä ei kukaan voi tietää. Huomisen tai tulevaisuuden pelkääminen taas on täysin turhaa. Miksi pelätä sellaista, jonka tulosta ei voi edes olla varma?

En millään tavalla toivo päivieni pikaista päättymistä. Päinvastoin elämännälkäni tuntuu kasvavan päivä päivältä. Mutta realistina ja elämän kokemusten opettamana olen tehnyt itselleni selväksi sen, että ne voivat päättyä koska tahansa. Mikä tahansa työ tai suunnitelma voi jäädä kesken. Mikä tahansa tapaaminen voi olla viimeinen. Mikä tahansa nautinto voi olla ainutkertainen.

Siksipä yritän elää niin, että milloin tahansa voisin sanoa laulun sanoin: ”Elämälle kiitos, sain siltä paljon”. Haluan tänään elää ja kokea sen, mitä Rouva Fortuna eteeni heittää. Ei niin, että minun olisi pakko, vaikka hampaat irvessä kokea kaikki mahdollinen, joka vielä on kokematta, ei. Eihän sellainen ole edes mahdollista.

Mutta niin haluan elää, että sitten kun aikani tulee, voin kivutta luopua elämästä tuntematta, että vielä sen ja sen olisin halunnut tehdä ja kokea. Aina sellaisia jää, ei sille mitään mahda. Mutta jos ne jäävät kokematta sen vuoksi, etten uskaltanut tai siitä syystä, että elin sitten kun – elämää, en ole käyttänyt minulle annettua aikaa oikein.

 

”Tänään on päivä ottaa vastaan aurinko,

sinisen taivaan syvyys.

Tänään ympäröi lämpö ja hyvyys.

Anna sateen huomenna tulla,

kohtaat sen mielellä uudistetulla.”