Siitä alkoi rumba, jota kesti joulukuun alkuun saakka. Kuten odottaa saattoi, ei Mikko kyennyt sulattamaan Soilen oletettua uskottomuutta. Suunnilleen joka toinen aamu hän ilmoitti, että ero olisi sittenkin paras ratkaisu. Seuraavana aamuna hän oli taas eri mieltä.
 
Alun perin oli Mikko sanonut, ettei hän halunnut tietää, kuka oli mies, jonka kanssa hän kuvitteli Soilen tehneen aviorikoksen. Päivien ja viikkojen kuluessa alkoi asia kuitenkin häntä vaivata. Hän tivasi Soilelta miehen nimeä, ja kun Soile muistutti häntä alkuperäisestä sopimuksesta, vetosi hän siihen, että vasta saadessaan tietää miehen nimen luottaisi hän Soileen täydellisesti.
 
Soile ei asiasta niinkään varma ollut ja sanoikin sen. Hän arveli, että Mikko vuorotteluvapaan jälkeen yrittäisi estää hänen töihin paluunsa tai muuten hankaloittaisi hänen elämäänsä. Mutta Mikko painosti Soilea erilaisin keinoin niin kauan, että lopulta tämä taipui.
 
Lähes saman tien havaitsi Soile tehneensä pahan virheen. Mikolla oli nyt käsissään ase, jota hän häikäilemättä käytti hyväkseen. Hän muun muassa panetteli Soilea tyttärelle kertomalla tälle perättömyyksiä Soilen ja miehen suhteesta. Tällä tavalla hän yritti saada tyttären puolelleen Soilea vastaan. Soile ei tiennyt mitään tästä, mutta ihmetteli kyllä tyttären kylmäkiskoista suhtautumista.
 
Vasta myöhemmin asia selvisi, kun tytär kertoi äidilleen isän puheista, ja Soile sai mahdollisuuden kertoa oman näkemyksensä asioista. Sen jälkeen sai äidin ja tyttären suhde aivan uudenlaisen lähtökohdan. Heistä tuli tavallaan kohtalotovereita, jotka omilla keinoillaan ja toinen toistaan tukien ponnistelivat ulos ahtaasta häkistään.
 
Mutta vielä ei oltu näin pitkällä. Soilesta tuntui raskaalta, kun ei koskaan herätessään tiennyt, mitä Mikko yön aikana oli päättänyt. Vaikka oli sovittu, että erosta ei puhuttaisi viikonloppuisin tyttären kuullen, järjesti Mikko joka kerta jonkinlaisen kohtauksen asian tiimoilta. Ei se varmaan lapsestakaan mukavalta tuntunut, mutta Mikkohan ei koskaan ollut ajatellut muita kuin itseään.