Uusi aamu alkoi melko vaivautuneissa ja ankeissa tunnelmissa. Edes sää ei suosinut, vaan sama harmaa, räntäsateinen keli, joka oli masentanut mieliä jo päiväkausia, näytti jatkuvan. Annoin miehen nousta keittelemään aamukahvi ja laittelemaan jotakin syömistä, olihan tämä hänen reviiriään.

Sen verran minua suivaannutti muutenkin, että kun nousin viimeisenä sängystä, jätin sen sijaamatta. Eipä ollut minun sänkyni, eikä siinä vietetty yö myöskään ollut mitenkään häävi ollut. Olin elämäni aikana sijannut vuoteita, niin omiani kuin toistenkin ihan riittävästi. Ei minulla ollut tarvetta haalia itselleni enää lisää sijattavia.

Ei ollut tarpeellista myöskään osoittaa ylenmääräistä toimeliaisuutta tai muita kotihengetärmäisiä luonteenpiirteitä, joihin niin helposti sorruin kotikasvatukseni ja jo taakse jääneen avioliittoni perintönä. En kylläkään usko, että tämä mies mitään sellaista edes odotti. Ainakaan hän ei sellaisesta mitään maininnut, vaikka saattoi tietysti ajatella. Luontevasti näytti mieheltä vuoteen sijaaminen ja aamupalan laitto sujuvan ilman apuakin.

En kuitenkaan voinut olla ajattelematta, että jos kaikki olisi mennyt hiukan toisin, olisin ilomielin osallistunut aamupuuhiin. Nyt mieltäni kaihersi se, että mies oli torjunut minut, vaikka olin kuvitellut, että monen viikon tutustumisen jälkeen meillä voisi olla jo jotain lähempää yhteyttä. Tunsin itseni tälle miehelle ja tähän taloon kelpaamattomaksi, niin vaikeaa kuin sen tunnustaminen edes itselleni oli.

Aamukahvilla mies taas rationaaliseen tapaansa jutusteli kaikenlaisista arkisista asioista. Menneen yön tapahtumiin tai oikeastaan siihen, mitä ei tapahtunut, hän ei viitannut sanallakaan, enkä minäkään halunnut alkaa asiaa enää puida. Minulla oli tunne, ettei se siitä puimalla ainakaan paremmaksi muuttuisi.

Vähitellen alettiin tehdä lähtöä. Talo jäisi taas tyhjilleen tietämättömiksi ajoiksi, ja kaikki ruuat ja sen sellaiset oli vietävä sieltä mennessä pois. Seuraavasta tapaamisesta vaikenimme visusti. Minä ajattelin tulleeni torjutuksi riittävän monta kertaa, jotta enää ehdottaisin edes tapaamista. Mieskin vaikutti siltä, että yhteydenpito ei häntä suuremmin kiinnostanut.

Hyvästiksi sain sentään sen kauan kaivatun suudelman. Miehen suurin sikaflunssapelko taisi olla jo jotenkuten voitettu, kun hän huomasi nousseensa aamulla terveenä miehenä vierestäni, oletetusta ja epäillystä taudinkantajasta. Ei vara silti venettä kaada. Jokainenhan tietää, että suudelmia on monenlaisia. Miehen minulle antamasta suudelmasta voisi kai sanoa, että hänen huulensa sipaisivat omiani. Mutta nyt en ainakaan voisi väittää, ettei mitään ollut tapahtunut suutelurintamalla.