Mää en meinaa millään muistaa, että ollaan jo helemikuussa. Aina tahtoo vaan tulla ykkönen tuohon kuukauven kohtaan, niin äskönki, ku alotin tämän kirijottelun. No, enköhän mää sen maaliskuuhun mennessä opi, ja sitte voiki jo vaihtaa keposesti kolomoseen.

Ku tuo eellinen postaus ei jatkunu tuota pitemmälle, niin siitä varmaan osasitta päätellä, että mää otin ku otinki nokkaunet siinä nojatuolissani. Emmää ny vissiin ihan kuorsausasteella käyny. En ainakaan ite havahtunu siihen, että oisin kurnannu ku sammakko suu levällään ja kuola suupielistä valuen. Mutta hyvää teki pienet unoset. Jos ei ne ny aivan kauneutta lisänny, niin virkeyttä kumminki antovat, ja sehän niijen päätarkotus oliki.

Palaveeri meni hyvin. Ihan toisella lailla, ku maanantainen, joka oli samantyyppinen, mutta eri ihimisten kans vaan. Maanantaina mää aattelin koko loppuillan sitä asiaa ja yölläki vielä se tuli jatkuvasti mieleen. Mutta tämänpäiväsestä ei jääny semmosia ikäviä viiliksiä. Tuntu, että oltiin samoilla linijoilla puolin ja toisin.

Keposin askelin lähin sitte kotiin. Kulin eri tietä, ku tavallisesti ja se oliki vähä lyhyempi, vaikka kyllä mäkisempi reitti. Taijanki ruveta käyttämään vallan sitä jäläkeä. Siinä vois kunto vähä kasvaaki, ku joutuu ponnistelemaan mäit ylös. 

Kotona tyttö oli jo alakanu katella tavaroitaan läjään. Täältä ei niitä kovin palijo tuu mukaan, ku suurin osa on ollu säilytyksessä toisessa osotteessa. Myö ruvettiin ehtimään yksiä verhoja, jotka tyttö osti ulukomaille tosi korkeaan huoneeseen. Molemmat oli muistavinaan , missä ne viimeks oli nähäny. Siinä vaatehuoneen hyllyllä ne varmasti oli ollu. Mutta vaikka pengottiin se varma hylly ja kaikki muutki hyllyt, ei verhoja löytyny.

Seuraavaks lähettiin kellarivaraston kanakoppiin. Siellä ne varmasti olis. Mun varastot on tunnetusti niin täynnä roinaa ja rompetta, että ensin se piti tyhyjentää suusta, että pääsi kahtelemaan vähä kauemmaks. Mutta vaikka syynättiin joka nurkka ja auottiin vähä laatikoitaki, ei verhoja löytyny. Pakko niijen oli olla yläällä.

Siellä varastokopissa tyttö muisti ukulelesa, jonka se sai PY:ltä lahajaks jo sillon, ku ne tapas Erasmus-vaihossa ollessaan. Missäs se on? Se ainaki on täällä, mää sanon ja siirtelin samoja romuja eestakasi sen minkä kipeällä käilläni pystyn. Välillä komensin tyttöä, ku se liikutteli laatikoita mun mielestä liian hitaasti. Mutta vaikka kuinka pengottiin ja kateltiin ja koiteltiin, ei ukulelea löytyny. Ei auttanu muu, ku lähteä yläkertaan kahtelemaan paikkoja uuvestaan.

Verhot löytyki sitte meleko heleposti. Ne oli semmosessa paikassa, josta tyttö oli jo kahtonu, mutta huolimattomasti. Mää olin ne syksyllä siirtäny makuuhuoneen kaapin päälle, samaan paikkaan, mihin muutki tytön viimekesäset romppeet olin säilöny. Olin aatellu, että on vähemmän romua vaatehuoneessa.

Mutta se ukulele ei vieläkään ollu antanu mitään merkkiä itestään. Välillä mulle tuli oikeen neronleimauksia siitä, missä se on. Tyhyjä haitarilaukku oli yks sellanen. Tyttö koitti vastustella ja sano jo ravistelleesa laukkua. Mää viittasin kintaalla semmosille ravistuksille. Aukasta se piti ja sitte vasta vois olla varma asiasta. Laukku avattiin, mutta eihän siellä mitään ukulelea ollu, nuottiteline vaan.

Mistä lie mulle sitte välähti kahtoa vaatekaapistani, henkaripuolelta. Siellähän se oli, ei henkarissa, mutta komeron lattialla makuullaan. Kyllä sitä saa tehä palijo turhaa työtä muistamattomuutesa takia. Ja tämä tuloo vaan lisääntymään. Sanokaa mun sanoneen!