On Pyhäinpäivä. Heti aamusta alkaen suunnittelen lähtöä hautausmaalle. Tai oikeastaan olen sitä suunnitellut koko viikon ajatellen, miten asiani ja toimeni järjestän niin, että haudallasi käynti osuu juuri sille kohdalle päivästä, johon se parhaiten tuntuu sopivan.

Koska olen enimmäkseen aamuihminen, yritän tietysti päästä lähtemään sinne mahdollisimman aikaisin. Niinpä ylös noustuani ja aamutoimet tehtyäni olen valmis lähtemään. Päätän yhdistää käyntiin myös tämänpäiväisen ulkoiluosuuden, sillä hautausmaa sijaitsee mukavan matkan päässä. Sinne ei ole tarpeen lähteä autolla, vaan otan mukaani kävelysauvat ja kävelen sinne reipasta vauhtia.

Marraskuinen aamu on valjennut harmaana ja pilvisenä. Ei sada, mutta raskaat pilvet roikkuvat alhaalla kuin lumisadetta ennustellen. Puitten oksat liikkuvat hiljaisessa tuulessa, ja sää tuntuu jäätävän kylmältä, kun astun ovesta ulos. Pian kylmyys kuitenkin unohtuu, sillä olen tänään valinnut kuljettavakseni toisen reitin kuin ennen. Tällä reitillä on jyrkkä mäkiosuus, ja kun olen puuskuttanut sen ylös, on kylmyys tipotiessään.

Vaikka on vielä melko varhainen aamu, on hautausmaalla jo paljon liikettä. Ihmiset liikuskelevat hiljakseen hautojen välissä. Joku haravoi kasaan vielä maassa olevia viimeisiä, yksittäisiä lehtiä, toinen asettelee havunoksia ja kanervia hautakummulle, kolmas sytyttää lyhtyyn kynttilän.

Sinun hautasi on lähes siinä kunnossa, mihin se viimeksi jäi. Vihreä sammal, joka pientä hautakumpuasi peittää, loistaa heleänä vastakohtana muuten harmaasävyisessä ympäristössä. Maljakossa kukoistavat vielä kummitätisi siihen viikko sitten laittamat valkoiset ruusut.

Panen merkille, että myös Isäsi on käynyt äskettäin haudallasi. Siitä kertoo toinen lyhty, jossa palaa kynttilä sekä havunoksat kanervien seurana. Viimeksi niitä ei siinä vielä ollut, ja muistan, miten mainitsin kummitädillesi, että Isäsi voisi tuoda havunoksia, koska hän niitä helposti voi taitella omasta pihastaan.

Minusta tuntuu hyvältä huomata, että myös Isäsi on ottanut tehtäväkseen hoitaa pientä hautaasi. Kun vielä elimme yhdessä, oli se kokonaan minun vastuullani. Alkuaikoina kuolemasi jälkeen hän kyllä tuli kanssani haudalle, mutta sitten käynnit alkoivat harvenemistaan harventua.

Nyt eromme jälkeen on hautavierailuista tullut osa hänenkin elämäänsä, ja hyvä niin. Sillä vaikka olemmekin eronneet, olit ja tulet aina olemaan yhteinen, rakas tyttäremme: lapsi, jota hartaasti odotimme ja toivoimme, lapsi, jonka jouduimme kuolemalle luovuttamaan suoraan sylistämme.

Näin jälkikäteen on helppo huomata, että Isäsi otti liiankin raskaaksi tehtäväkseen minun tukemiseni minun surussani. Hänen oma surunsa taisi suurelta osin jäädä surematta. En silti voi ajatella, että se olisi ollut yhtään sen pienempi tai vähäpätöisempi kuin omanikaan. Se oli vain erilainen: hänelle, karskille, tunteensa tiukasti piilossa pitävälle miehelle ominainen. On hyvä, jos hän edes nyt, pientä hautaasi hoitamalla ja siitä huolehtimalla pääsee hiukan suruaan suremaan.

Isästäsi ajatukseni lennähtävät siihen, millaista elämä mahtaisi olla, jos Sinä olisitkin saanut elää. Yksi asia porautuu heti kirkkaana mieleeni: en seisoisi nyt tässä! Tätä pientä, vihreän sammalen peittämää kumpua ei olisi olemassakaan, jos sydämesi ei olisi lakannut sykkimästä sylissäni silloin yli neljätoista vuotta sitten.

Mitä sitten olisi? Missä seisoisin? Ja missä Sinä olisit? Ne ovat kysymyksiä, joita on turha oikeastaan edes esittää. Vastauksia niihin en saa koskaan, vaikka tuhat vuotta vierisi. Sinun elämäsi kesti ne muutamat tunnit, jotka syntymäsi jälkeen elit ja hengitit. Lyhyydestään huolimatta on Sinun elämäsi ja ennen kaikkea kuolemasi ollut minulle minun oman elämäni tärkein kääntöpiste, jonka jälkeen kaikki sai uuden merkityksen.

Hiljaa huokaisten poimin vihreältä sammalelta vielä yhden, siihen lennähtäneen keltaisen lehden. Syvä kiitollisuus täyttää mieleni. Taas kerran tajuan, että Sinun elämäsi tärkein tehtävä oli syntyä tänne pieneksi hetkeksi, jotta minun kasvuni ja kehitykseni lähtisi käyntiin. Syntymäsi ja varsinkin kuolemasi oli minulle mahdollisuus aloittaa jotain uutta. Onnekseni tajusin sen ja matkani jatkuu.

Käännyn lähteäkseni. Elämä odottaa, ilo odottaa, vaikeudet on tarkoitettu voitettaviksi. Ihmisen elämään kuuluvat niin ilo kuin murhekin. Tänään on taivas harmaitten, raskaitten pilvien peitossa. Mutta jo huomenna voi valkoinen puhdas lumi peittää mustan maan ja vihreän sammalen. Jo huomenna voi aurinko pilkistää pilven raosta, jo huomenna voi kaikki olla toisin.

 

”Älä ajattele, että ikäviä asioita

ei osuisi kohdallesi.

Mutta päätä, että mitä tahansa

tapahtuukin,

sinä selviät siitä!”