Vaikka torille lähdössä oli aina kova työ, oli se varmasti ainakin äidille lähes juhlaa. Silloin hän pääsi pois tavallisista arkisista askareistaan kaupunkiin, vieraiden ihmisten pariin ja asemaan, jota ei sovi väheksyä. Hän oli itsellinen nainen, joka torilla muiden myyjien kanssa tasa-arvoisena möi oman maan tuotteita ja ansaitsi näin hiukan ylimääräistä rahaa sekä itselleen, lapsille että kodin tarpeisiin. Tuohon aikaan ei torilla myydyistä tuotteista käsittääkseni tarvinnut maksaa veroja, joten kun matkat ja myyntipaikka oli maksettu, oli kaikki muu pelkkää tuottoa.
Luulen, että isäkin arvosti äidin yritteliäisyyttä. Aikaisin lauantaiaamuna hän kuljetti traktorilla äidin mukaansa ottamat myyntitavarat parin kilometrin päähän paikkaan, josta ne nostettiin linja-auton kyytiin. Sen jälkeen äiti hoiti kyllä yksin kaiken muun torille menoon liittyvän.
Myös linja-autokuskit oppivat tuntemaan äidin ja auttoivat häntä parhaansa mukaan. Kaupungissa tutut kuskit ajoivat auton niin lähelle myyntipaikkoja, kuin se oli sallittua ja nostivat raskaat perunasäkit autosta pois. Taisipa joku joskus auttaa äitiä tavaroiden raahaamisessa ihan myyntipaikalle asti.
Äidin päivä kaupungissa kului varmasti nopeasti. Hän nautti myyntityöstä, ja hänelle oli muodostunut vakituinen asiakaskunta, joka lauantaista toiseen osti häneltä perunat, porkkanat, kaalit ja sipulit sekä loppukesästä talven viinimarjat. Äidin sisko perheineen asui samassa kaupungissa, ja usein joku heistä tuli torille tuomaan äidille kahvia. Samalla hän sai mukaansa perunoita ja muita vihanneksia kotiin vietäviksi.
Jos äidillä oli asiaa kaupoille, jäi tuo sukulainen siksi aikaa päivystämään myyntipaikalle, niin että äiti sai rauhassa tehdä ostoksensa. Ellei kukaan tullut käymään, joutui äiti jättämään ostosten teon siihen hetkeen, että tori sulkeutui. Sitten hän nopeasti ennen linja-auton lähtöä kipaisi asioilleen, sillä joka kerta oli jotakin ostettavaa. Muistan, että hän osti keittiöön ainakin korkkimatot puisen lattian suojaksi, ja varmasti paljon muuta, mikä ei ole jäänyt mieleeni tai mistä en edes tiennyt mitään.
Jos äidin päivä kuluikin nopsaan, oli meidän kotona odottavien lasten päivä pitkä kuin nälkävuosi. Minä nousin ylös usein samaan aikaan kuin äitikin, jotta ehdin nähdä hänet ennen lähtöä. Muistan hyvin nuo kuulaat lauantaiaamut, kun aurinko oli jo noussut ja kastepisarat kimmelsivät ruohossa ja puiden lehdissä. Kumma kyllä mieleeni ei ole jäänyt, että koskaan olisi satanut, vaikka sadepäiviäkin on aivan varmasti joukkoon mahtunut.
Tuntui aina haikealta, kun äiti lähti. Mielellämme olisimme me lapsetkin lähteneet mukaan, mutta kovin usein emme päässeet. Äitihän meni sinne myyntityöhön. Ei hänellä ollut aikaa huolehtia lapsista. Muistan, että olisin ehkä kerran tai kaksi ollut mukana. Ne kerrat olivat jännittäviä, vaikka aika tahtoi lapsella kyllä käydä pitkäksi torilla seisoskellessa. Mutta pitkäksi se kävi kotonakin odotellessa.
Isommat sisarukset huolehtivat siitä, että lauantaisiivoukset oli aina tehty äidin palatessa illansuussa kotiin. Varmasti se oli äidistä mukavaa, kun vielä kahvitkin oli keitetty juuri siksi, kun hän tuli. Toripäivän jälkeen oli äidin vielä mentävä navettaan lehmien lypsyyn, joten kyllä hänen lauantaipäivälleen pituutta tuli ihan kiitettävästi. Meistä lapsista oli tietenkin mukavaa sitten nähdä, mitä hän oli kaupunkireissullaan hankkinut. Usein oli tuliaisia myös meille, vaikka en muista, että äiti olisi tuonut koskaan karamelleja, mutta muuta hyvää ja tarpeellista kylläkin.
Kommentit