Sunnuntai oli tuohon aikaan maaseudulla kyläilypäivä. En muista, että meiltä olisi kylissä kovin ahkerasti vierailtu. Joskus sentään tehtiin kyläreissu äidin siskon luokse, joka asui vain parin-, kolmenkymmenen kilometrin päässä. Kun omaa autoa ei ollut, taitettiin taival oranssinkeltaisella postiautolla. Vaikka matka ei tuon pitempi ollut, tuntui se lapsesta aivan mahdottomalta etäisyydeltä. Aikuisena olen oikein ihmetellyt, asuiko kummitätini tosiaankin niin lähellä.

Sisarukset olivat läheisiä, ja tuolla kyläpaikassa olikin aina mukavaa. Vain ruoka siellä ei minulle maittanut. Kummitäti leipoi todella hapanta ruisleipää. Sellaiseen en ollut kotona tottunut, äiti kun yleensä teki sekaleipää, joka sekin oli aika tummaa väriltään, mutta ei maultaan yhtä hapanta kuin kummitädin leipä. Lisäksi kummitädin leivästä puuttui suola lähes tyystin. Sellaista leipää ei lapsi saanut kurkustaan alas.

Toinen kauhistus oli limppisoppa. Kotona en koskaan ollut sellaista maistanut. Se oli vaaleaa, maitoon keitettyä keittoa, jonka ”limpit” oli tehty vehnäjauhoista. Taisi minulta jäädä soppa lautaselle, enkä muista, että sitä olisi tarjottu kuin sen yhden ainoan kerran siellä käydessämme.

Tätilässä oli paljon lapsia, ja serkkujen kanssa olikin mukava leikkiä. Koska täti kuitenkin oli äitiä vanhempi, olivat hänen lapsensakin jo vanhempia. Jotkut olivat jo aikuisia ja osa aivan aikuisuuden kynnyksellä. Kaksi nuorinta, tyttöjä molemmat, olivat lähinnä omaa ikääni, vaikka meilläkin oli ikäeroa ainakin viisi vuotta. Tytöt kuitenkin huolehtivat hyvin pienistä serkuistaan, sillä usein me molemmat kaksoset pääsimme mukaan kyläreissulle.

Tädin talo oli uusi ja hieno. Siellä oli monta huonetta, keskuslämmitys, vesijohto ja sisävessa sekä sauna. Se oli ihmeellistä. Meillä kotona oli vain ulkohuone ja ulkosauna. Vesijohto taisi jossakin vaiheessa tulla, mutta sisävessaa ja keskuslämmitystä sai odottaa. Ne laitettiin vasta sen jälkeen, kun minä olin jo lähtenyt kotoa maailmalle.

Tätilässä oli myös paljon sellaisia leluja ja pelejä, joista en ollut osannut uneksiakaan. En käsitä, miten heillä oli varaa sellaisiin, vaikka he olivat mielestäni yhtä köyhiä kuin mekin. Meille ei sellaisia koskaan ilmaantunut. Oliko äidin uskovaisuudella osuutta asiaan, sitä en osaa sanoa. Mutta ei meille tullut televisiotakaan, vaikka tätilässä oli sekin sitten aikanaan. Se ainakin liittyi äidin maailmankatsomukseen.

Television puuttumista lapsuudestani en pidä pahana asiana. Eihän minulla ole sitä nykyisinkään, vaikka maailmankatsomuksellani ei sen asian kanssa ole mitään tekemistä. Kerran tätilässä ollessamme menimme naapuriin katsomaan elokuvaa. Silloin talossa ei vielä ollut omaa televisiota. Olisinkohan ollut siinä kuuden vuoden ikäinen, en koulussa kuitenkaan vielä.

Elokuva oli tietenkin mustavalkoinen. En tarkalleen muista, mitä siinä tapahtui, mutta minulle jäi siitä pelottava ja ahdistunut olo, vaikkei se varmasti mikään kauhuelokuva ollut. Sellaista meitä tuskin olisi päästetty katsomaan, vaikka serkkutyttö mukana olikin. Muistelen, että elokuvassa olisi ollut suunnilleen ikäiseni tyttö, jolle tapahtui kaikenlaista ikävää, vaikka loppu olikin onnellinen.

Kun nyt aikuisen järjellä ajattelen asiaa, ymmärrän hyvin, miten tärkeää on, että lasten ei anneta katsella kaikenlaisia elokuvia ja ohjelmia, joita televisio syytää. Ellei heillä ole mahdollisuutta jutella näkemästään kenenkään aikuisen kanssa, voi siitä jäädä pahat traumat. En nyt väitä, että minulle olisi tuosta yhdestä pelottavasta elokuvasta jäänyt minkäänlaisia traumoja, mutta vahvasti se on minuun vaikuttanut, kun sen tunnelman vieläkin muistan.