Syötyään olivat ihmiset jokseenkin uupuneita. Minä kuitenkin kaipasin iltalenkkiä, ja niin Kaisa ja Rotta lähtivät viemään minua ulos. Menimme metsän kautta koululle. Kaisa olisi halunnut mennä keinumaan, mutta kylän nuoriso oli vallannut keinut, ja koulun pihalla oli muutenkin paljon liikettä ja tohinaa. Mahtoiko olla jokin tapahtuma käynnissä? Jouduimme palaamaan kotiin ilman keinumisen suomaa riemua.

Siellä oli Isäntä jo asettunut television ääreen nuokkumaan. Kohta pöllähti Jaana käymään. Hän halusi katsoa filmin, joka ilmeisesti oli tullut postissa. Koko sakki asettui nyt filmiä katselemaan. Minäkin tulin olohuoneeseen, mutta pysyttelin kauempana. Minua ei kiinnostanut tuollainen filmi, jossa toinen toistaan rumemmat otukset yrittivät kilvan vahingoittaa toisiaan.

Näytti porukassa olevan muitakin, joita filmi lähinnä väsytti. Isännän pää nytkähti tämän tästä alas rinnalle, ja suusta alkoi kuulua kummallista pihinää. Urheasti hän kuitenkin aina nosti päänsä ja yritti taas paneutua filmin sanomaan. Ilmeisesti se oli hänelle kuitenkin ylivoimaista, sillä aikansa nojatuolissa pilkittyään hän luovutti ja ilmoitti kiipeävänsä orrelle.

Rotta näkyi seuraavan filmiä vain toisella silmällään. Hänellä oli sanomalehti kädessään ja sitä hän rapisteli piirrellen sen sivuille harakanvarpaitaan. Taisi olla menossa sanaristikon täyttö. Kun ristikko sitten valmistui, ilmoitti Rottakin siirtyvänsä makuukamarin puolelle. Vain Kaisa ja Jaana jäivät enää filmiä katselemaan, sillä minäkin hipsin vaivihkaa toisiin tiloihin unta yrittämään.

Seuraavana aamuna kuului Jaana kolistelevan ensimmäisenä ylös ja vieläpä melko aikaisin. Se oli jo melkoinen ihme, sillä tavallisesti hän nukkua possottaa viikonloppuaamuina puolille päivin, ja usein Isäntä saa ihan herätellä häntä aamupalalle. Kaiken lisäksi oli Jaana vielä illalla Kaisan puheiden mukaan jäänyt katsomaan filmiä, kun Kaisakin oli jo luovuttanut ja kömpinyt yöpuulle.

Syy Jaanan aikaiseen nousuun selvisi pian. Hän oli lähdössä päiväksi isolle kirkolle. Sinne jos näiltä nurkilta aikoo, on syytäkin olla ajoissa liikkeellä. Minä olen käynyt siellä suunnalla vain kerran. Pari vuotta sitten pääsin mukaan, kun Kaisaa haettiin lentokentältä. Osasin olla hyvin lentokentän aulassa. En huutanut enkä räksyttänyt yhtään, vaikka muitakin koiria näkyi olevan tulijoita vastassa. Nyt en enää välittäisi lähteä koko paikkaan. Kuten jo kerroin, en enää pidä ihmisjoukoista. Jatkuva kiireisten jalkojen väistely on hermostuttavaa, kun ei enää edes kuule, mistä askeleet lähestyvät. Viihdyn paremmin kotona omassa rauhassani ja tutuissa paikoissa, joissa ei tarvitse pelätä tulevansa tallotuksi jalkoihin.

Isäntä lähti viemään Jaanaa tämän toiseen kotiin, ja Rotta ja Kaisa kävivät aamupalalle. Minäkin sain oman ruoka-annokseni, johon tällä kertaa ei ollut yritetty ujuttaa kalanpalasia sekaan. Tyytyväisenä nuolin kuppini tyhjäksi. Isäntäkin tuli ja asettui aamupalapöytään. Puolella korvalla kuuntelin, mikä mahtoi olla päivän ohjelma. Rotta kuului antavan kovasti ohjeita, miten ja missä järjestyksessä kaikki oikein tapahtuisi. Siitäkin keskusteltiin, millaista kalaruokaa tänä viikonloppuna tarjottaisiin. Siinä vaiheessa en viitsinyt enää kuunnella. Kalat olisivat minun puolestani saaneet uida vapaina kaikenlaisissa vesissä.

Kun Isäntä palasi kauppareissulta, alettiin suunnitella lenkille lähtöä. Taas varustauduttiin metsäretkeä varten. Rotalla oli tällä kertaa erilaiset lenkkikengät, sillä pesukoneen möyhimät ja Isännän liimaamat tossut olivat kerta kaikkiaan tulleet tiensä päähän. Pohjat olivat edellisellä reissulla taas irronneet, ja Rotta oli sydän kirvellen joutunut luopumaan kengistä. Minä en kyllä olisi mokomien linttanoitten perään itkenyt, ja tuskinpa Rottakaan oikeasti oli pahoillaan, vaikka joutui heittämään kengät roskiin. Hänellä nyt vain on tapana yrittää tehdä kaikesta mahdollisesta suurta draamaa.

Rotta kyseli moneen kertaan, oliko valittu maasto nyt varmasti niin kuivaa, että hänen tossuillaan siellä pärjäisi. Piti pärjätä, oli Isännän vastaus. Siihen luottaen eivät Kaisa ja Rotta katsoneetkaan saappaisiin päin, vaikka sellaisetkin olisi ollut kummallekin tarjolla. Kevyissä kengissä lähdettiin ja jalka nousi kepeästi.

Mutta kuinkas ollakaan! Eipä tarvinnut astella kuin muutama kymmenen metriä, kun maasto alkoi kovasti muistuttaa märkää suomaastoa. Ensimmäiset hetteiköt vielä onnistuttiin välttämään mättäältä toiselle hyppien, mutta sitten ei se enää auttanut. Kohta olivat sekä Kaisa että Rotta nilkkoja myöten hyisessä vedessä. Isäntä mennä hampsi edellä, ja varmaan hänenkin tossunsa olivat jo litimärät, mutta se ei menoa tuntunut haittaavan.

Naisväki sen sijaan sai tarpeekseen. Rotta huusi Isännän perään, että he ainakin kääntyvät takaisin. Märissä tossuissa ei lähdettäisi marssimaan eteenpäin, vaikka maasto muuttuisi millaiseksi kuivaksi kankaaksi. Ei auttanut Isännän muu kuin kiltisti ottaa suunta takaisin päin. Lenkki loppui melko lyhyeen, mutta minua se ei haitannut, kun Rotta taas jossakin vaiheessa ilmoitti käärmeen luikertelevan suomättäillä. Sinne saivat jäädä niin suo kuin käärmeetkin, kun hyppäsimme autoon ja huristimme kotia kohden.

Autossa kuului Rotta hiukan opastavan Isäntää. Olisi kai etukäteen voinut sanoa, että saappaat ovat tarpeen, kun saappaita kerran talossa oli jokaiselle. Nyt tehtiin aivan turha reissu, ja tunnelmakin kiristyi syyttä suotta. Isäntä, joka ei juuri Rotalle vastaan sano, kuunteli säyseänä Rotan ripityksiä. Huomenna yritettäisiin uudestaan ja silloin ainakin Rotta sujauttaisi saappaat jalkaansa. Se oli vissi ja varma!