Jotta matkalle lähtö ei olisi ollut liian yksinkertaista, lihotin puoskareiden lompakoita vielä kertaalleen. Harmaissa villasukissa hiippaileva menninkäistohtori, jonka käsittelyssä keväällä olin käynyt, oli luvannut kuntoni kohenevan, kunhan jättäisin hieronnat väliin ja kävelisin pehmeällä alustalla lyhyesti askeltaen.

Olin kuuliaisesti noudattanut ohjeita niitä hiukan soveltaen. Siitä huolimatta tunsin kangistuvani päivä päivältä yhä enemmän. Olin kuin puupökkelö, en saanut yöllä kipujen vuoksi nukuttua, ja ajatus pitkästä linja-autoreissusta, jolla istumista riittäisi, kauhistutti minua.

En keksinyt muuta neuvoa, kuin tilata aika yksityiseltä ortopedilta, sillä olin mielestäni jo kokeillut kaikki muut puoskarit, jotka luista, nivelistä, lihaksista, jänteistä yms. jotakin ymmärsivät. Koska matkalle lähtö oli parin päivän kuluttua, oli minun otettava se aika, jonka satuin saamaan. Myöhemmin taas huomasin, että epäonni seurasi minua tämänkin valinnan suhteen.

Säät olivat kylmän alkukesän jälkeen lämmenneet. Hiki päässä istuin vastaanottotilassa odottamassa vuoroani miettien, miten esittäisin asiani, että varmasti tulisin ymmärretyksi ja saisin lopultakin avun vaivoihini. Vastaanottoajat olivat kutakuinkin ajassaan, joten kovin kauaa minun ei tarvinnut odotella, kun tumma, lyhyenläntä ja ennemmin pyöreä kuin hoikka tohtori ilmestyi vastaanottohuoneensa ovelle kutsumaan minua sisään.

Sisälle mennessäni huomasin sivusilmällä pari tyhjää energiajuomatölkkiä roskakorissa, ja ajattelin, että siinäkö mahtoi olla puoskarin pyöreän olemuksen perimmäinen syy. No, asia ei minulle kuulunut mitenkään. Jokainen sai energiansa ottaa sieltä, mistä halusi. Minä join paljon kahvia, joku muu nautti energiajuomia.

Tervehdysten jälkeen istahdin potilaan tuoliin ja aloitin kertomukseni. Aloitin sen jo usean vuoden takaa, sillä siellähän alkusyy mielestäni oli. Päästyäni kutakuinkin loppuun sain kuulla, ettei hätä ollut ollenkaan tämän näköinen. Minut kyllä saataisiin kuntoon tuotapikaa, puoskari vakuutti. Nyt näytti vain siltä, että elimistössäni, lähinnä kai lihas- ja nivelpuolella oli tulehdustila, joka aiheutti kivut, unettomuuden ja yleisen kankeuden tunteen. Oikein hevoskuurilla kortisonia tilanne saataisiin laukeamaan ja sitten katsottaisiin, mitä sen jälkeen tehtäisiin.

Koska en ole opiskellut lääketiedettä, en tietenkään osannut juurikaan epäillä puoskarin sanoja. Ainoastaan kortisonin kohdalla älähdin. Sitähän minuun oli ujutettu ennenkin ja saatu tilanne hallintaan joksikin aikaa. Kortisoni vei kivut, mutta perimmäistä syytä se ei parantanut, sen olin itsekin huomannut.

Puoskari kuitenkin vakuutti, että muu ei tässä nyt auttaisi. Kortisonin lisäksi saisin vielä tulehduskipulääkkeen ja nukahtamislääkkeen. Jos en niillä tokenisi, niin johan olisi ihme. Parin viikon kuluttua rahapussia olisi auottava uudelleen puoskarin suuntaan. Silloin minulla pitäisi olla mukana myös se röntgenkuva, joka selästäni oli otettu kolmisen vuotta sitten. Puoskarin mielestä uutta kuvaa ei tarvittu, sillä tuskinpa tilanne selässäni juurikaan oli muuttunut noista ajoista. Vanha kuva kelpasi siis hyvin.

Tässä kohtaa puoskari muisti mainita myös rahansäästön joka syntyi, kun kipaisisin hakemassa kuvan sieltä, missä se aikoinaan oli otettu. Hah-ha, ajattelin minä. Kelpasi sitä nyt muka ajatella potilaan parasta, kun vastaanotosta tullut raha kilahti omaan kukkaroon. Jos röntgenkuva olisi otettu lääkärikeskuksessa, ei se olisi mitenkään hyödyttänyt puoskarin taloutta.