Tyttö oli varannu V: lle eläinlääkäriajan maanantaiaamuks. Sillä oli iltavuoro, niin että aamusta se ehti käyttämään koiraa rokotuksilla. Samalla piti tutkia, voiko vielä poistaa hammaskiven. Syväntä kuunneltas ja sitte sen perusteella päätettäs, kestääkö V vielä nukutusta. Viime kesänä jo oli toipuminen siitä niin hijasta, että me on tytön kans aateltu, ettei enää ainakaan turhan päite semmoseen ruveta.

Onhan siellä suussa sitä hammaskiveä, ja V: n hengitys haisoo aika yököttävältä, mutta ei se ainakaan oo mukavaa katella, miten se puolitajuttomana makaa melekeen päivän, ennen ku alakaa viimen nousta tolopilleen. Se on noijen elukoijen kans vähä sama ku lastenki kans. Vierestä ku kahtoo eikä mitenkään voi auttaa, niin kyllä se omaaki syväntä riipoo.

PY halus kans lähteä mukaan, ku elukan vienti eläinlääkäriin on sille aivan uus kokemus. Ne tuli aamulla kolomestaan tähän mulle, ku tyttö halus, että määki lähen mukaan. Muistetaan sitte paremmin kertoa kaikista vaivosta, joita V: lle on tullu ihan viimesen vuojen sisään. Kyllähän me se tiijetään, että vanhuuvesta ne suurimmaks osaks johtuu, ku koira on jo kolometoista vuotias, mutta sitteki tuntuu mukavalta kuulla se asiantuntijan suusta. Ja aina voi olla semmostaki, mikä vaatii hoitoa ja on hoijolla parannettavissaki.

V lähti ihan ilosena mukaan ja hyppäs mun autoon. Ei se vielä arvannu, että mennään piikkiä ottamaan. Mutta annas olla ku tultiin vastaanoton ovelle. Sillon se pisti jarrut päälle eikä ois millään tullu sisälle. Se muistaa vanhastaan, mitä täällä tehään, ja ohan ne hajutki sille tuttuja. Kaikki siellä pelekää ja vapisoo, ja se pelon haju tuntuu koiran noukkaan vahavana. Mutta eihän semmosta pientä koiraa ollu vaikea saaha sisälle, ku se on hihinassa.

Hoitohuoneessa oli toinen potilas, ku me mentiin. Poikakoira siellä menetti miehuutesa, me kuultiin omistajalta. Siellä se ressukka makas pöyvällä ihan reporankana, ku ovi sitte avattiin. Ei siinä palijo ollu intimiteettisuojaa. Kaulus ootteli vieressä. Se piti kuulemma pujottaa entisen pojan kaulaan, ettei se pääsis nuolemaan ihteään, ja sitä piti käyttää viikonpäivät.

Sitte oli meijän vuoro mennä sisälle. V pistettiin ensin puntariin. Sitäki se jo vastusteli, vaikka ennen on noussu siihen ihan ite ja nätisti. Saatiin se paino kumminki seleville. Suunnilleen saman painonen oli ku eelliskerrallaki, vaikka tässä välillä jo meinas vähä lihoa. Mutta tyttö on pitäny tarkkaa ruokavalioa, ja on V: llä ollu tänä kesänä tavallista enemmän taas mahavaivojaki. Niitä sillä on ollu koko sen pienen iän, mutta välillä on ollu parempiaki jaksoja.

Ensin puhuttiin V: n mahasta. Lääkäri vielä tutki ja paineli mahan, ku mää pyysin, ku eihän sitä tiijä, jos vaikka jotaki ylimäärästä siellä ois. Mutta lääkärin mielestä ei ollu mitään, ku koira ei yhtään aristanu mitään kohtaa. Ei se myöskään näyttäny ulospäin semmoselta, että mahassa ois jotain ylimäärästä. Ei ollu laiha, nuurunen eikä huonokarvanen.

Sitte se sano, että se voi olla jonkisortin närästystä. Kokeiltavaks se anto taplettia, joita piti vaivojen ilimaantuessa antaa yks aamulla ja toinen illalla. Niitä oli kaikkiaan viijeks kerraks. Jos näyttäs, että niistä on apua, niin sitte voitas lääke vaihtaa semmoseks, joka on ihimisille tarkotettua. Se on palijo halavempaa ja siks sitä kannattas jatkossa käyttää.

Ku maha-asiat oli saatu kuntoon, puhuttiin suusta. Lääkäri oli jo siinä sivumennen kahtonu sinne. Syvänki oli jossain välissä kuunneltu, eikä sieltä kuulunu ylimääräsiä lonksahteluja. Lääkäri oli sitä mieltä, että ku koira on noinki vanha, niin ainakaan nyt kesäkuumalla ei kannata ruveta suuta rassaamaan. Jos asia syksyllä vielä tuntuu ajankohtaselta, niin sitte voitas tuumata sitä uuvemman kerran.

V on kaks kertaa kesän aikana saanu kummallisen kohtauksen. Eka kerralla mää näin, miten se hoippu ku humalainen ja sitte kellahti kylelleen. Mää nostin sen jalolleen, ja kohta se oli, niin ku ei mitään ois tapahtunukaan. Toisella kertaa se oli kans kaatunu kylelleen tytön eteen ja alakanu sätkiä jalollaan. Ku tyttö oli nostanu sen pystyyn, oli se taas pian ollu entisellään.

Mää sanon jo heti sillon, että tuommoset kaatumiset viittaa epilepsiaan, mutta ku en oo mikään lääkäri, niin en tietenkään ihan varma voinu olla. Lääkäri oli ihan samaa mieltä, ku kuuli oireet. Epilepsia voi puheta elukalla vanhuuvenoireena, niin ku mikä muu tauti tahansa. Se voi olla perinnöllinen juttu, joka sitte tuloo ilimi jossaki vaiheessa tai ei ikinä. Usein kohtaus liittyy johonki riehumiseen tai innostumiseen ja on tavallisempi just semmosilla koirilla, jotka yleensäki on riehakkaita.

Mutta sitä voijaan lääkitä. Mää kysyn sitte lääkärin arvelua siitä, että ku näin vanhasta koirasta on kyse, niin kannattaakohan mitään lääkityksiä alottaa. Varsinkaan ku kohtaukset on ollu noin pieniä. Taas me oltiin lekurin kans samaa mieltä. Jos kohtaukset pysyy aisoissa eikä niistä oo suurempaa haittaa koiralle tai omistajalle, niin lääkitys on ihan turha. Se nimittäin muuttaa koiran luonnetta. Koirasta tuloo nuurunen ja väsyneen olonen. Se ei oo enää entisesä.

Voi olla, että kohtaukset on alakunu tänä kesänä tämän kuumuuven johosta, tai se on saattanu olla yks syy, joka ne on laukassu. Vanhuus on sitte yks ja ehkä se perinnöllisyys kans, vaikkei siitä kyllä oo mitään varmaa tietoa. Sitte saatiin taas rosyyri, jossa oli palijo tietoa elukoijen epilepsiasta. Koiraa piti seurata ja maholliset kohtaukset ja niijen kesto merkitä muistiin. Jos niitä alako tulla oikeen tiheään, piti lääkitystä miettiä uuvemman kerran. Mutta sitä mieltä tohtori oli, että nukutusta ei enää kannata tehä, jos koiralla on epilepsia. Semmonen voi laukasta kohtauksen.

Jossain välissä oli rokotuspiikki pistetty V: n niskaan eikä se sitä huomannukaan. Vielä myö kyseltiin silimistä, niissä on muuten kaihi, korvista, joilla V ei enää kuule mitään, kummallisesta aivastelusta ja hengen haukkomisesta, joka saattaa olla vaikka allerkiaa, ja näppylöistä, joita on ilimaantunu sinne ja tänne. Kaikki kuulu vanhuuteen eikä niille voinu mitään. Näinhän me oltiin itekki arveltu, mutta kuultiinpa ny seki asia lääkärin suusta.

Lenkittää sai koiraa niin palijo ja kauan, ku se ite suostu liikkumaan. Rauhallinen vapaana juokseminenki oli hyväks, jos vaikutti siltä, ettei elukalla ollu kipuja sen jäläkeen. Mutta pakkotahtista juokseminen ei saanu olla. Hyvät ohojeet ja ystävällinen kohtelu me saatiin, niin ku aina tältä lääkäriltä, ja taas voitiin rauhottunein mielin lähteä kotiin. Kyllä on sanottava, että siinä on ihiminen oikeassa ammatissa.

Kotimatkalla tyttö rupes puhumaan, miten sillä on tämän kesän aikana useasti käyny mielessä, että tämä saattaa olla V: n viimenen kesä. Mää sanon, että mulla on ollu ihan samanlaiset aatokset. Sitte myö yhessä mietittiin, miten mukavaa on ollu, ku tyttö ja V on saaneet olla yhessä koko kesän. V on saanu olla vapaana, palijo ulukona ja saanu vielä paimentaa kanojaki. Se on tavannu kesän aikana palijo ihimisiä ja nauttinu kaikin tavon elämästään.

Mukavaa on ollu seki, että PY on tutustunu siihen. Niistä on tullu hyvät kaverit. V makaa kasvimaalla, ku PY on siellä kitkemässä. Kyllä on kanatalossa ollu kaikin puolin hyvä ja ihana kesä!