Kun blogikansaan kirjoitusten ja myös kommenttien perusteella tutustui hieman tarkemmin, saattoi sieltä ihan etsimättä löytää monenlaisia kirjoittajapersoonallisuuksia. Useimmat aloittelivat varovasti: liekö syynä ollut sitten varovaisuus yleensä vai epäilys omien kykyjen riittävyyteen. Mutta oli joukossa heitäkin, jotka jo ensimmäisellä merkinnällään osoittivat, että tältä blogistilta oli odotettavissa jatkossa painavaa asiaa tai muuten vain mielenkiintoisia juttuja.

Miesbloggaajissa humoristisuus, pehmeät arvot, mutta myös selkeä mielipiteittensä takana seisominen olivat varsinaisia valttikortteja, joita erityisesti naiset arvostivat. Kun sanottavansa osasi vielä kietaista mukavaan, helppolukuiseen ja rennonoloiseen pakettiin, oli suosio taattu. Tällaisista miehistä muodostui helposti käsitys, että he olivat mukavia, muita kunnioittavia, toiset huomioon ottavia eivätkä kuitenkaan mitään lampaantissejä. Heissä oli myös jotain jännittävää ja ehkä salaperäistäkin. Heitä kannatti siis yrittää tavoitella vaikkapa heidän päivityksiään lukemalla ja sopivasti kommentoimalla.

Toinen miesblogistityyppi oli se ”tavallinen, tuttu ja turvallinen”, jalat tukevasti maassa seisova mies, joka ei liikoja hötkyillyt eikä hurmannut naisia korulausein: mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Mutta tämän miehen jokaisesta sanasta henki rehellisyys, tietty juurevuus ja hänellä oli tarjota naiselleen olkapää, johon tämä saattoi turvallisesti nojata.

Sitten oli niitä miehiä, jotka naisia mollaamalla luulivat pääsevänsä suosioon. Mutta nirppanokaksi, akaksi, ämmäksi tms. kutsumalla ei kyllä kovin monta naista hurmata. Valitettavasti vain nämä miehet eivät itse tainneet ymmärtää, että kirjoituksillaan sahasivat pelkästään omaa oksaansa.

Entä sitten nuo itseään täynnä olevat pikkunatsit, jotka kuvittelivat koko maailman pyörivän juuri heidän napansa ympärillä? Heillä oli vankkumaton mielipide (lue: se ainoa oikea) asiasta kuin asiasta, eivätkä he arkailleet tuoda sitä julki. Monille heistä tuntui olevan tärkeintä se, että heistä puhuttiin ja he olivat esillä. Se ei heitä paljoakaan kiinnostanut, oliko puheen sävy heitä mairitteleva vai ei. Väliä ei näyttänyt olevan myöskään sillä, oliko ymmärtänyt asian, jota kommentoi tai johon omassa kirjoituksessaan otti kantaa.

Useimmat lukijat viittasivat kintaalla mokomille höpötyksille; mitäpä sitä helmiä sioille heittelemään. Mutta jos joku siihen erehtyi, sai hän kuulla olevansa heikolla itsetunnolla varustettu pikkusielu, joka ei kestänyt totuutta eikä maailmassa mitään ollut nähnyt, kuten kyseinen kirjoittaja, joka oli varustettu mitä suurimmalla elämänkokemuksella ja viisaudella ja niin ollen tiesi tarkalleen, mitä puhui. Ja jokaisessa kirjoituksessaan muisti hän myös mainita, miten sivistyksen ja kohteliaat käytöstavat oli jo äidinmaidosta itselleen ammentanut. Sekin tuli ilmi, että terveen papereita ei hänelle vielä tähän päivään mennessä ollut kirjoitettu, joten kyllä sekin jotain kertoi…

Ja vielä olivat he oman tiensä kulkijat, jotka erilaisin aihevalinnoin saivat blogiinsa mahtumaan elämän koko kirjon äärestä laitaan. Suosituimpia he eivät useinkaan olleet, sillä he eivät suostuneet kuvia kumartamaan, saati samaan suuntaan valtavirran kanssa etenemään.

Mutta kyllä heilläkin lukijoita riitti, sillä jostain syystä ihmisiä, niin miehiä kuin naisiakin kiinnosti kummasti se, että joku uskalsi olla eri mieltä. Ainakin silloin saattoi kaakattavan lauman kanssa sormi ojossa neuvoa ja naureskella, kuinka typeriä tuo kirjoittikaan. Oliko noussut väärällä jalalla vai mistä syystä näki maailman noin mustana? Ei pitäisi ainakaan näin julkisesti mörrin turkkia paikkailla, ettei vain täällä mukavassa lintukodossa tule kenellekään paha mieli!