Kuinka moni vielä muistaa sen, kun töistä kotiin tullessaan löysi oven alta mainosten ja muun postin seasta ihan oikean, käsinkirjoitetun, henkilökohtaisen kirjeen? Miltä tuntui ottaa käteensä kuori, joka kätki sisälleen jotakin juuri minulle tarkoitettua, jonkun minulle tärkeän ihmisen kirjoittamaa asiaa?

Millainen oli kuori, jonka sisään kirje oli suljettu? Oliko sen paperi sileää vai karheaa, värillistä vai valkoista vai kukaties kuviollista? Oliko kuori ohut, lähes läpinäkyvä, oliko se itse tehty vai oliko lähettäjä sulkenut kirjeen kalliinnäköiseen ja –tuntuiseen kuoreen, jonka ohut silkkipaperivuori rapisi jännittävästi kirjettä avattaessa?

Miltä näytti postimerkki, joka kirjeen kulmaan oli kiinnitetty? Oliko käytetty erikoismerkkiä vai ikimerkkiä? Oliko merkissä sen paikkakunnan leima, josta kirje oli lähetetty, vai lähimmän lajittelukeskuksen leima? Vai ei leimaa ollenkaan?

Entä miten nimi- ja osoitetiedot oli kirjoitettu? Oliko se tehty oikeaoppisesti annettujen yleisesti hyväksyttyjen ohjeitten mukaan sijoitellen, vai oliko lähettäjän persoonallisuus nähtävissä tässäkin pienessä yksityiskohdassa? Oliko lähettäjä kirjoittanut myös oman nimensä kuoreen, niin että heti päältä päin saattoi nähdä, kuka kirjeen oli lähettänyt?

Millaisella kynällä nimi ja osoite oli kirjoitettu? Oliko käytetty lyijykynää, tuskinpa sentään, kuivamustekynää vai peräti oikeata vanhanaikaista mustekynää? Vieläpä valitusta väristä saattoi tehdä, niin halutessaan, monta päätelmää. Useimmat valitsivat tietenkin turvallisen sinisen tai mustan värin, mutta saattoi joku korostaa tässäkin omaa persoonallista tyyliään valitsemalla musteen väriksi vaikkapa vihreän tai vielä rohkeamman punaisen…