Elämä jatkui laumassamme kuin ennenkin. Olavia ei edelleenkään näkynyt. En suuremmasti sitä kaivannutkaan, joten pian unohdin koko Olavin. Haavanikin paranivat aikanaan. Meissä koirissa on se hyvä puoli, että muistimme on aika lyhyt. Kun kipeät paikat paranivat, en enää edes oikein muistanut, kuka ne oli aiheuttanut, varsinkaan kun aiheuttajaa ei enää näkynyt mailla eikä halmeilla. Sellaisen seikan olin panevinani merkille, että kaikki laumani ihmisjäsenet olivat rennompia kuin ennen. Mutta ehkä kuvittelin senkin. Joka tapauksessa elämäni oli hyvin, ja sehän oli pääasia.

Vuoden kuluttua keväällä pääsi Kaisa ylioppilaaksi. Hän sai päähänsä kauniin valkoisen lakin. Meillä oli silloin hienot juhlat. Sain olla juhlissa mukana kuin kuka tahansa muu, olinhan lauman jäsen. En silloin ymmärtänyt, mitä näistä juhlista seuraa, mutta arvelen, että kun Kaisa kesän lopulla pakkasi paljon tavaraa mukaansa ja hävisi elämästäni, liittyi se jotenkin keväällä olleisiin juhliin.

Ei Kaisa toki kokonaan hävinnyt elämästäni. Rotta selitti minulle, että hän oli lähtenyt opiskelemaan isoon kaupunkiin ja muuttanut asumaan opiskelija-asuntoon. Suurimman osan ajasta hän oli pois ja tuli käymään kotona vain joskus viikonloppuisin. Silloin hän aina hoiti minua hyvin, lenkitti ja hellitteli.

Viikonloput olivat mukavaa aikaa, vaikka olikin aina ikävää, kun Kaisa sunnuntai-iltana lähti opiskelupaikkakunnalleen. En sitäkään oikein käsittänyt, mitä se opiskelu mahtoi tarkoittaa, mutta en meidän koirien tapaan yleensä vaivaa päätäni asioilla, joita en käsitä. Otan asiat sellaisina kuin ne tulevat pähkäilemättä niiden syitä tai seurauksia sen enempää. Teidän ihmistenkin kannattaisi ottaa oppia meistä koirista. Moni asia sujuisi paljon sutjakammin, kun turhat arvailut sinne tai tänne jätettäisiin pois.

Kun Kaisa oli muuttanut pois lauman yhteisestä kodista, olin nyt pääasiassa Rotan vastuulla. Rotta oli aina ruokkinut minut. Usein hän myös lenkitti minua yhdessä Kaisan kanssa. Aina aamuisin menin herättämään ensiksi Rotan, joka nousi ja päästi minut ulos ensimmäiselle jalannostolle. Samalla haimme yleensä sanomalehden. Mutta nyt tein kaikki lenkit Rotan kanssa, vaikka Kaisan isäkin joskus lähti mukaan.

Minulle oli oikeastaan sama, kuka kanssani kulki, vaikka tietysti ikävöinkin Kaisaa ja yhteisiä lenkkejämme. Olimme monet vuodet olleet toistemme lähimpiä ystäviä, niin minusta ainakin tuntui.  Kaisa osasi leikata kynteni ja oli opettanut minulle monia hauskoja temppuja. Pääasia kuitenkin oli, että sain tarpeeksi liikuntaa ja sain kuljeskella kirsu maassa haistellen siitä nousevia ihania hajuja.