Tulopäivänsä iltana halusi tytär lähteä käymään vanhassa kodissa koiraansa ulkoiluttamassa. Niin tehtiinkin, ja Soile lähti mukaan. Tuskin olivat he sisälle päässeet ja istumaan ehtineet, kun Mikko räjäytti seuraavan pommin. Hän ilmoitti myyvänsä talon. Keväällä lumien sulettua pyytäisi hän kiinteistövälittäjän taloa arvioimaan, ja sitten talo laitettaisiin myyntiin.
 
Mikäpä siinä, Mikko oli jo iäkäs. Talo oli suuri, ja sen huoltamisessa niin kesällä kuin talvellakin oli paljon työtä. Nyt oli kaupunki ilmoittanut tulossa olevasta viemäriremontista. Siihen ei Mikko enää aikonut ryhtyä. Hän halusi talosta eroon pikaisesti.
 
Tuo kaikki oli aivan järkeen käypää ja viisasta puhetta. Alunperinkin oli Soile ihmetellyt sitä, mikä Mikkoa oli pidätellyt talossa ja ylipäätään koko paikkakunnalla avioeron jälkeen, sillä heidän naimisissa ollessaan oli Mikko tämän tästä ehdotellut muuttoa omille kotiseuduilleen. Siihen ei Soile ollut suostunut, sillä häntä ei olisi vähempää voinut kiinnostaa muutto ainakaan Mikon juurille. Ja mitä järkeä olisi ollut muuttaa pelkän muuttamisen vuoksi? Kummankin työpaikka oli täällä, samoin tyttären koulu. Lapselta ei riistettäisi sitä ainoaa turvaa ja vakautta, mikä hänellä vanhempien lisäksi oli vain sen vuoksi, että isä kaipasi kotiseudulleen. Tämä oli Soilen vankka mielipide, ja siinä hän pysyi.
 
Oli Soilella omat arvelunsa ja käsityksensä Mikon ajatuksen juoksusta. Kun avioliitto oli ollut Mikon yritystä pitää Soile tiukassa kahleessa, olisi hyvä keino siihen ollut muutto Soilelle täysin vieraisiin olosuhteisiin, joissa ainakaan heti ei ehkä olisi ollut avioliittoa uhkaavia vaaratekijöitä. Kun ei mihinkään paikkaan päästänyt syntymään kovin kiinteitä ihmissuhteita, oli luultavampaa, että elämän tosiaankin saisi pyörimään siinä omassa pienessä ja melko turvallisessa piirissä, jossa Mikko sen halusikin pyörivän. Näin Mikko kenties kuvitteli.
 
Kun avioero sitten kuitenkin oli tosiasia, olisi Mikolla silloinkin ollut mahdollisuus luopua talosta ja muuttaa minne halusi. Mutta ei, hän jäi yksin isoon taloonsa hautomaan katkeria ajatuksia Soilen ja koko naissukukunnan petturuudesta. Kukapa tietää, vaikka hänellä vielä olisi ollut jonkinlainen toive palaamisesta yhteen Soilen kanssa.
 
Sitä ei Soile kuitenkaan oikein usko, mutta sen kyllä, että Mikko halusi seurata hänen elämäänsä ja edesottamuksiaan. Sillä tuskinpa vieläkään oli hän päässyt irti kuvitelmastaan, että Soilella yhä edelleen oli vakavasti otettavaa vispilänkauppaa työtoverinsa kanssa. Jos hän olisi muuttanut muualle, ei hän mitenkään olisi saanut tietää, mitä Soilen elämään kuului. Mikolla ei ollut paikkakunnalla oikeastaan yhtään ystävää, ja tuttavatkin olivat lähes yhden käden sormilla laskettavissa. Parasta oli siis pysytellä lähistöllä tarkkailemassa.
 
Paikkakunnalta poismuuttoa olisi puoltanut sekin, että kaikki Mikon omistamat muut kiinteistöt olivat samalla suunnalla Mikon kotiseuduilla. Niiden huoltaminen olisi ollut huomattavasti helpompaa, jos vakinainen asuinpaikka olisi ollut lähempänä. Mutta ne olivat Mikon asioita ja hänen päätöksiään. Soilelle ne eivät kuuluneet tipan tippaa, siitähän Mikko oli pitänyt tarkan huolen omaisuuden jaossa.
 
Talon myymisenkään ei olisi Soilelle pitänyt kuulua vähääkään. Tai ainakin hän kuvitteli niin. Toisin kuitenkin kävi, kun Mikko jatkoi pommien pudottelua.