Iltapäivällä Pekka vihdoin heräsi. Hän vilkaisi kelloa ja pomppasi säikähtäneenä ylös sängystä. Hän oli nukkunut pommiin ja myöhästynyt töistä pahemman kerran! Kas, kun kukaan ei ollut kysellyt, missä hän oikein oli. Hirmuinen pahoinvoinnin aalto ja jyskytys takaraivossa pakottivat Pekan uudestaan pitkälleen.

Siinä sängyssä maatessaan pahoinvointia vastaan taistellessaan hän muisti Liisan eilisen viestin, sitä seuranneen pettymyksen tunteen ja sen, miten humalasta oli hakenut lohdutusta. Muisti hän senkin, että aamulla oli ilmoittanut työpaikalleen olevansa sairas. Sellaista ei ollut tapahtunut kahteenkymmeneen vuoteen.

Pekka ummisti uupuneena silmänsä ja päätti ajatella vasta sitten, kun olisi jonkinlaisessa kunnossa. Nyt häntä hävetti ja fyysinen olo oli niin kehno, ettei Pekka sellaista muistanut kokeneensa aikoihin. Mutta minkäs teit? Tehtyä ei saanut tekemättömäksi ja nyt olisi vain kärsittävä tekojensa seuraukset. Jopa Liisan lyhyt, tylynoloinen viesti tuntui tällä hetkellä merkityksettömältä. Kunpa vain päänsärky loppuisi ja pahoinvointi hellittäisi! Kaikki muu tuntui yhdentekevältä!

Illalla alkoi Pekka hiljalleen siirtyä takaisin elävien kirjoihin. Ensi töikseen keitti hän vahvaa kahvia ja söi, mitä jääkaapista sattui löytämään. Sitten hän meni suihkuun, puki päälleen puhtaat vaatteet ja vaihtoi vuoteeseenkin lakanat. Huomenna olisi selvittävä töihin, joten ulkoiset asiat piti saada kuntoon. Tehtyään vielä reippaan kävelylenkin ulkona raikkaassa syyssäässä alkoi Pekka pikkuhiljaa tuntea itsensä taas ihmiseksi.

Myöhään illalla avasi Pekka tietokoneen katsoakseen, oliko kukaan muistanut häntä minkäänlaisella viestillä. Olihan postilaatikossa puolenkymmentä viestiä, mutta yksikään niistä ei saanut Pekkaa innostumaan. Hänet oli taas kerran lyöty maahan. Kaikki toiveet oli murskattu muutaman sanan voimalla.

Nyt alkoi Pekka syyttää itseään. Suomalaiskansalliset negatiivissävyiset sananlaskut muistuivat hänen mieleensä. ”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” ja ”Suutari pysyköön lestissään” kaikuivat Pekan päässä, kun hän oikein suomi itseään. Liisa oli hänelle liian hyvä: niin kaunis, tasokas, henkevä, lahjakas. Pekka itse koki olevansa tavallinen tallaaja, jolla ei oikein koskaan ollut ollut menestystä kauniiden naisten keskuudessa.

Pekan painiessa itsesyytöksissään lipsahti hänen ajatuksensa kuitenkin myös toiseen suuntaan. Pitikö ihmisen aina alistua siihen, mitä aiemmin oli ollut? Kuka oli päättänyt, että Pekan piti tyytyä siihen, mitä ennen oli saanut? Eikö asioihin koskaan voinut tulla muutosta?Tällaisia pohtiessaan päätti Pekka kirjoittaa Liisalle uudemman kerran. Hän ei luovuttaisi näin vähällä! Nyt katsottaisiin, miten pitkälle hänen rahkeensa riittäisivät!

Niin alkoi Pekka kirjoittaa. Kohta kohdalta hän kumosi kaikki Liisan esittämät perustelut sille, miksei heidän kannattanut tutustua. Lapsellisuuksissaan hän vielä mainitsi, että jos Liisalla oli taloudellisia vaikeuksia eikä tämä sen vuoksi voinut ajatella tapaamista, kun välimatka oli niin pitkä, niin Pekka voisi kyllä tulla puolitiehen vastaan. Ei hänkään rikas ollut, mutta aina sitä sentään muutama sata euroa liikenisi matkarahoiksi Liisalle, että tapaaminen voitaisiin järjestää.