On itsenäisyyspäivän aamu. Punahilkka herää talviaamun hämärään iloisena ja tyytyväisenä. Hän on nukkunut yönsä rauhallisesti ja hyvin lämpimässä ja mukavassa vuoteessa vierellään susi, jonka kainaloon illalla nukahti nautittuaan tämän kanssa ensin runsain määrin kaikenlaisesta hyvittelystä ja hellimisestä, joita hilkat ja sudet voivat toisilleen tarjota.

Punahilkalla ei ole kiire mihinkään. Ylimääräisen vapaapäivän aamuna on lupa nauttia elämästä täysin rinnoin. Susi vierellä osaa saman taidon. On ihanaa elää tässä hetkessä miettimättä huomista tai murehtimatta eilistä. Ihanaa on ojentaa kätensä ja tavoittaa suden lämmin turkki. Vielä ihanampaa on käännähtää lämmintä kylkeä vasten ja painaa suu suuta vasten. Ja kaikkein ihaninta Punahilkasta on tuntea suden hellät ja samalla varmat tassut vartalonsa joka kohdassa hyväilemässä ja hellimässä ja tuottamassa nautintoa kaikin mahdollisin tavoin.

Siihen ei Punahilkka koskaan väsy eikä kyllästy. Joka päivä tai ainakin aina, kun se suinkin on mahdollista, haluaa hän tätä elämäneliksiiriä saada sillä polttavan janonsa ja joskus suorastaan kauhistuttavan suuren elämännälkänsä sammuttaakseen. Sillä tämä jano ei lähde juomalla, eikä tämä nälkä sammu täydellisimpienkään herkkupöytien antimia nauttimalla.

Koko olemuksen täyttävästä hyvästä olosta ja tyytyväisestä mielestä ajatukset lennähtävät toisaalle. Vain muutaman hetken päässä ovat ajat, jolloin Punahilkka latistettuna, mutta ei lannistettuna, taivutettuna, mutta ei taitettuna, suoritti elämäänsä päivästä toiseen jossain mielensä pohjalla, syvällä ja lähes piilossa ajatus ja hauras toive paremmasta ja valoisammasta tulevaisuudesta.

Silloin hän elinikäisen lupauksen antaneena ja sen varjossa yritti tuon lupauksensa täyttää, vaikka kaikki ympärillä suorastaan huusi, että tehtävä oli mahdoton. Mutta ei Punahilkka suostunut edes itselleen myöntämään tehtävänsä mahdottomuutta. Hän oli päättänyt taistella, vaikka tiesikin, että tuulimyllyjä vastaan taistelu on tuhoon tuomittua jo ajatuksenakin. Hän oli päättänyt rakastaa, sillä hän piti ohjenuoranaan sitä, että rakkaus ennen kaikkea on tahdon ja yhdessä kasvamisen asia. Tunteet tulevat menevät, mutta lujalla tahdolla elämässä mennään eteenpäin läpi vaikeittenkin aikojen. Ja hän oli päättänyt tarjota lapsilleen ”ehjän” kodin, vaikka seinien sisäpuolinen elämä olisi sitten ollut mitä tahansa.

Nyt Punahilkka näkee selvemmin. Enää ikinä ei halua hän tehdä kuolemaan asti yltäviä lupauksia. Ei sellaisia vaihtoehtoja edes pitäisi kenellekään tarjota! Sillä vaikka kuinka itse yrittäisi, ei se riitä. Ei riitä sekään, että rakastamalla ja hyviä tekoja tekemällä yrittää kasata tulisia hiiliä toisen pään päälle yrittäen näillä toimillaan saada tuon toisen käsittämään, miten suurta rakkautta tämä saa osakseen. Ja jos ei toisesta ole kasvamaan, niin oma kasvaminen ainoastaan suurentaa juopaa, joka välille on jo auennut.

Ei yritä Punahilkka myöskään muuttua toisen toiveitten mukaiseksi marionettinukeksi, jonka sitten milloin mistäkin narusta vetämällä saa toimimaan oman tahtonsa mukaisesti. Ellei hän jossakin suhteessa tällaisena vikoineen ja hyvine puolineen riitä, ei sellaista suhdetta kannata edes harkita jatkaa, vaan silloin on kumpaisenkin parempi etsiä omat polkunsa ja katsoa, mitä niillä on tarjottavana.

Eikä suostu Punahilkka enää koskaan sanomaan kodikseen paikkaa, jonne tullessaan ei milloinkaan voi tietää, millaisen vastaanoton tänään saa osakseen, tai jossa täytyy tarkasti etukäteen miettiä, miten sanansa asettelisi, että ne mahdollisimman vähän aihetta vääriin tulkintoihin antaisivat. Koti ei ole myöskään paikka, jossa elämän tyhjyyttä tai oikeutta olla itse olemassa on yritettävä täyttää ja vakuuttaa jatkuvalla touhuamisella ja hyörimisellä.

Mutta tuo kaikki on historiaa, eikä niin kovin kiinnostavaa. Tärkeämpää on se, että se on Punahilkan elämässä taaksejäänyttä elämää. Ja näin itsenäisyyspäivänä korostuu se seikka, että itsenäisessä maassa ja valtiossa kaikilla ihmisillä, niin hilkoilla kuin susillakin on mahdollisuus vaikuttaa oman elämänsä kulkuun omilla valinnoillaan.

Enää ei tarvitse kitua kuolleessa avioliitossa toisen armoilla ainoana lohtuna haave jostakin paremmasta. Koulutus, oma ammatti, oma koti, oikeus omaisuuteen, seksuaaliseen suuntautuneisuuteen, poliittiseen ja yhteiskunnalliseen mielipiteeseen ja aviopuolison valintaan, kuten myös tuon valinnan joskus vääräksi toteamiseen ja siitä irti pääsemiseen ja moniin, moniin muihin asioihin takaavat sen, että elämällä voi olla vielä paljonkin tarjottavaa.

Valittu tie ei välttämättä ole helppo: yhä edelleen oman tiensä kulkijat ja elämästä ja sen monista ihanista lahjoista estoitta nauttivat etenkin hilkkapuoliset yksilöt ovat useimpien mielestä kevytkenkäisiä hepsankeikkoja, joita surutta ja ilman omantunnon tuskia voi arvostella, nimitellä ja väheksyä, vaikkei heitä sen paremmin tuntisikaan. Ovathan he uhkana muiden tarkasti järjestyksessä olevalle maailmalle kertomalla avoimesti, että tälläkin tavoin voi elää. Ja että elämä on ihanaa, kun ottaa sen avosylin vastaan ja sanoo kaikelle mieluummin kyllä kuin ei…

Susi tulee kohta lumitöistä. Sitten juovat Punahilkka ja susi yhdessä kuumaa glögiä, nauttivat toistensa lämmöstä ja läheisyydestä monin erilaisin tavoin, istuvat takkatulen ääressä, saunovat ja itsenäisyyspäivän hämärtyessä iltaan nauttivat yhteisen yhdessä valmistetun jouluaterian.

Aamulla aikaisin istahtaa Punahilkka taas autoonsa ja katoaa joulukuiseen hämärään mielessään jo uudet susipolut ja niillä tallustelevat harmaaturkit…