Aikainen ylösnousu kannatti taas kerran! Vähän arvellen pakkasin viimeisen pestävän maton pyörän tarakalle ja lähdin polkemaan mattorantaan taivaalle vilkuillen. Yhä synkempiä pilviä oli aamun edetessä ilmestynyt taivaanrannalle. Kohta varmasti sataisi. Mahtaisinko ennättää pestä maton hyvän sään aikana ja ehtiä vielä kotiinkin kastumatta?

Moni muukin oli vilkuillut taivaalle ja ilmeisesti säikähtänyt, sillä rannassa oli aamuvarhaisella vain yksi pesijä. Tilaa siis oli yllin kyllin, vaikka en yhtä allasta enempää tilaa tarvinnutkaan. Ilma tuntui vähän viileältä paljaisiin käsivarsiin, ja työ oli paljon miellyttävämpää, kun ei hiki enää puskenut pintaan jokaisella harjanvedolla.

Sain maton pestyksi, huuhdelluksi ja mankeloiduksi, kun ensimmäiset sadepisarat alkoivat harvakseltaan putoilla taivaalta. Sellainen pieni ripottelu ei vielä kastellut mitään, enkä kastunut lainkaan polkiessani kotiinpäin. Sateen pelossa en uskaltanut jättää mattoa ulos kuivumaan, vaan vein sen pesutuvan yhteydessä olevaan kuivaushuoneeseen.

Hyvä niin, sillä äsken pilvistä ropsahti alas pieni sadekuuro, joka mukavasti raikasti ilmaa ja levitti vesilätäköt asfaltille. Sinistä taivasta näkyy kuitenkin jo läntisellä taivaalla, joten eiköhän tästäkin vielä aurinkoinen ja helteinen päivä kehity.

Nyt kun sää on hiukan viilentynyt, innostuin oikein tosissani taas pyykkäämään. Tällä kertaa pesukoneeseen joutuivat kangassohvan irtotyynyjen päälliset, joita sohvan seitsenvuotisen olemassaolon aikana ei ole pesty vielä kertaakaan. Pesuohjeita ei päällisissä ollut, mutta arvelin, että hienopesu riittää niille, sillä eivät ne mitenkään mahdottoman likaiset olleet. Nyt hiukan jännittyneenä odotan, saanko yksin ja ilman suurempaa voimankäyttöä tungettua tyynyt takaisin pestyihin päällisiin.

Touhutessani kuulin avonaisesta parvekkeen ovesta kirkonkellojen soiton. Asun melkein kirkon vieressä, ja kellojen soitto kuuluu asuntooni hyvin. Koska on arkipäivä, tarkoittaa kellojen soitto sitä, että joku on kuollut tai että joku siunataan. Tällaisella kellonsoitolla on monta nimeä. Nykyisin virallinen nimi taitaa olla ”kuolinsoitto”. Soittoa voidaan kutsua myös kuolinkelloiksi. Aiempia nimityksiä olivat ruumiskellot, sanomakellot tai sielunkellot.

Sisareni kertoi minulle, että kellojen soitossa ainakin joissain seurakunnissa käytetään tiettyä kaavaa. Jos vainaja on mies, aloitetaan soitto isolla kellolla. Naisvainajalle soitto aloitetaan pienellä kellolla. Ensin soitetaan yksittäisiä lyöntejä sen mukaan, kuinka monta kymmentä vuotta vanha vainaja on ollut. Seitsemänkymmentä mutta ei kahdeksaa kymmentä vuotta eläneelle miehelle soitetaan siis isolla kellolla seitsemän yksittäistä lyöntiä, ja vastaavasti kuusikymmentä, vaan ei seitsemää kymmentä vuotta eläneelle naiselle soitetaan kuusi yksittäistä lyöntiä pienellä kellolla. Myös kellojen soittoaika on määrätty. Niitä soitetaan arkisin kello kymmenen ja kahdentoista välillä aina viisitoista minuuttia kerrallaan.

Erilaisista kellojen soittotavoista löytyy paljon tietoa Wikipediasta. Siellä kerrotaan niin nykyisistä kuin entisistäkin tavoista ilmoittaa seurakuntalaisille, että joku seurakunnan jäsen on kuollut.