Kuolleen kuukauden puoliväli oli jo sivuutettu. Uusi viikko aloitettiinkin heti kahden postauksen voimin, ja se antoi Kärpäselle aihetta olettaa, että kirjoituksia olisi enemmän kuin menneellä viikolla. Oletus osui naulan kantaan, sillä peräti kahdeksan kertaa oli innostuttu päivittämään lintukodon yhteisiä sivuja.

Jonkin sortin yllätys oli myös se, että kaikki kahdeksan postausta olivat eri henkilöiltä. Viime aikoina kun melko usein oli tupannut käymään niin, että muutamat kellokkaat koettivat lähes epätoivon vimmalla pitää muita hereillä. Talviuni, vai mikä lie painoi päälle kuin raskas, uneen uuvuttava peitto.

IVK aloitti postailun liittämällä kirjoitukseensa runon. Sitten hän kertoi, että juhlia oli tulossa. Jälkikasvun jälkikasvu saavutti iässään uuden lukeman, ja sitä juhlittiin nyt koko tai ainakin puolen suvun voimalla. Jos joku halusi lukea juhlahumusta enemmän, saattoi lisää tietoa ja tunnelmaa ammentaa IVK: n omasta blogista sitten, kun juhlat olisi juhlittu.

Postaus kirvoitti viisi ”vakiokommenttia”. Juuri mitään uutta ei niissä ollut, vaan samat kommentoijat, naispuoliset, kuin aiemminkin ottivat kantaa lähinnä tulossa olevaan juhlaan. Vain yhdessä kommentissa mainittiin jotakin runosta, joka Kärpäsenkin mielestä oli hieno ja ajatuksia herättävä ja valitettavan usein myös niin totta.

Yksikään kaksilahkeinen ei kommentoinut postausta mitenkään. Kärpänen oli ollut huomaavinaan, että jos vähänkin poikettiin tutusta ja turvallisesta arkipäivästä ja asioista, jotka voi järjellä käsittää, sulkivat nämä mainitut kaksilahkeiset suunsa kuin eivät koskaan sitä aukaisseet olisikaan.

Ei se toki kokonaan kaskilahkeisten ”vika” tai ”puute” ollut. Monien ihmisten vain tuntuu olevan kovin vaikea puhua elämän peruskysymyksistä. Silloin ollaan mieluummin hiljaa tai yritetään kääntää huomio johonkin muuhun asiaa. Yhtäältä tuollainen käytös on varsin inhimillistä, mutta toisaalta perin käsittämätöntä ainakin Kärpäsen mielestä.

Jos oli IVK: lla aihetta iloon ja juhlaan, niin samaa ei voi sanoa UPK: sta, joka postasi seuraavaksi. Otsikoksi oli enteilevästi laitettu tuttu lausahdus, jossa niin sanotusti "maalattiin piruja seinälle" (Kärpäsen huom!). UPK kertoi saaneensa aamulla puhelinsoiton, jossa kerrottiin suru-uutinen. Ystäväperheen isä oli lähtenyt manan majoille kesken puolisonsa syntymäpäiväjuhlan.

Mitä sitten tarkoitti otsikon lausahdus? Se selvisi postauksesta seuraavaksi. Edellinen viikko oli ollut raskas kaikin puolin. Oli käyty oikeutta entisestä elämästä ja palkanmaksusta. Ainakin viimeksi mainitussa oli tullut takapakkia. Ihmekös sitten, jos mieleen tuli, mikä mahtoi olla seuraava vastoinkäyminen. Suru-uutinen se oli ollut, ja mieli oli nyt kovasti maassa.

Tällä kertaa kymmenkunta lintukotolaista lähti ”ottamaan osaa”. Joukossa oli jo yksi kaksilahkeinenkin. Ehkä myötätunnon ilmaus suru-uutisen yhteydessä on helpompaa, kun kuollut henkilö ei ole surijalle, saati surunvalittelijoille aivan läheinen. Näin voisi päätellä näistäkin kommenteista.

Yleisesti ottaen ne olivat samanlaista sanahelinää, jota tavallisestikin kuulee. Sanotaan jotain, mikä ”kuuluu asiaan”, ja kun se on sanottu, oletetaan asia sillä kuitatuksi. Toki ”sanahelinäkin” yleensä on parempi kuin vaikeneminen kokonaan. Onhan se sentään osoitus siitä, että jotakin on jossain liikahtanut.

UPK kiitteli jokaista ”osanottajaa” erikseen. Hyvältä tuntui, kun muistettiin. Elämä oli arvaamatonta ja heitteli jokaisen tielle sattumiaan, miten parhaaksi katsoi. Mutta eteenpäin oli mentävä, ei siinä mikään auttanmut.

Edellisessä kirjoituksessaan Kärpänen arveli, että TiHe: n arvuuttelupostauksessa olleen ylemmän kuvan esineen tunnistus jäisi ikuisiksi ajoiksi hämärän harsoon. Eihän postaajasta ollut kuulunut halaistua sanaa viimeisen vihjeen jälkeen. Mutta ei toki! Kun arki alkoi, paljasti TiHe lopultakin, mitä esineitä kuvissa oikein oli. Alemman kuvan esine oli jo tunnistettu. Siinä oli kähevin ollut VRK, mutta muitakin oikeita ratkaisuja oli tullut.

Ylemmän kuvan esineestä oli arvailtu jos jotakin. Monet arvaukset olivat liittyneet jotenkin erilaisiin kortteihin, mutta VRK, joka ilmeisesti ei asiaa pohtiessaan ollut säästellyt sen enempää aikaa kuin tupakkiakaan, oli väläyttänyt myös muita vaihtoehtoja. Yksi niistä olikin osunut koko lailla oikeaan. Kyseessä oli teroituslaite, jonka postaajan isä oli aikoinaan saanut lahjaksi, ja joka luultavasti lahjansaantiaikoihin oli ollut sekä kallis että harvinainen esine (Kärpäsen huom!).

Palkinnoksi oli VRK: lle luvassa terien teroitusta kahmalokaupalla. Sillä olihan niin, että VRK oli luvannut järjestää seuraavan yhteisen kokoontumisen? Sinne voisi hän ottaa mukaansa kaikki siihen asti kertyneet, teroitusta kaipaavat terät, ja homma hoituisi tuota pikaa.

Sivu mennen sanoen Kärpästä hiukan huvittaa tuo TiHe: n innokkuus päästä tapaamaan muita yhteisen kokoontumisen parissa. Tämän tästä ehdotti hän sitä, mutta jostain syystä ehdotukset eivät oikein ottaneet tuulta siipiensä alle. Muutamat kyllä myötäilivät, mutta suurin osa piti suunsa visusti kiinni. Mahtoiko syynä siihen olla pelko, että jos kovin innokkaasti liputti asian puolesta, huomasi kohta olevansa pääjärjestelyvastuussa.

Saattoi toki olla niinkin, että vain pienen pieni osa edes halusi mitään kokoontumista. Aiemminkaan eivät ne mitään yleisöryntäyksiä olleet olleet, joten tuskinpa vuosien saatossa ja innokkuuden hiljalleen hiipuessa niistä nytkään sellaisia tulisi. Kaiken lisäksi järjestely ei ollut mikään pikkuhomma. Ei kukaan varmasti halunnut nähdä kovin paljon vaivaa, kun oli olemassa myös se vaara, että viime metreillä tulijat alkaisivat vetää häntää takapuoleen, ja koko homma kuivuisi kasaan.

Mutta palataan kommentteihin. Ensimmäisenä oikein arvannutta VRK: ä kiirehti onnittelemaan AVK. Sitten oli jo vuorossa itse tietomestari. Ensin hän kiitteli mukavasta kilpailusta ja kävi sitten selittämään, mitkä annetuista vihjeistä olivat johtaneet hänet oikeille jäljille. Vihikoiran vikaa oli VRK: ssä kaikesta päätellen (Kärpäsen huom!).

VRK ei olisi ollut VRK, ellei hän ajatusreittinsä paljastamisen lisäksi olisi vaipunut haaveissaan nostalgisiin muistoihin vuosikymmenten taakse. ”Oi, niitä aikoja”, kun kulkukauppiaat vielä kulkivat pitkin kylänraitteja kanniskellen laukuissaan erilaisia tarpeellisia ja vähemmän tarpeellisia tavaroita. Silloin eivät trendit vaihtuneet seitsemää kertaa vuodessa, kuten nykyisin, vaan sama arsenaali kulki laukussa vuodesta toiseen. Jos jokin tavara loppui, pikkukassista tai kotivarastosta löytyi kohta täydennystä.

Mitä kokoontumiseen ja kokoontumisisäntänä toimimiseen tuli, niin ajatuksen asteella voisi olla tilakysymyksen harkitseminen. Ainahan oli olemassa hienoinen vaara, että kaikki lintukotolaiset eivät paikalle tulisikaan kuka mihinkin esteeseen vedoten.

Lettuilija tuli myös onnittelemaan ja ilmoitti samalla, että ”he” ainakin tulisivat. VRK asui keskeisessä paikassa, joka sopi heidänkin matkareitteihinsä erinomaisesti. TiHe oli samaa mieltä paikan sopivuudesta sijainniltaan. Sillä ei niin väliä ollut, oliko tapaamistila suuri vai pieni. Kaikki passasivat! Mitään hötkyilyä ei nyt kannattanut aloittaa. Kyllä tässä kerettäisiin.

Vielä löntysti KHÄ jalkaparit lonksuen kommentoimaan niin itse kisaa kuin arvailujakin. Hän selitti myöhästyneensä kisasta, kun alempi kuva arvattiin melkein heti. Kumma juttu muuten, että noinkin monella jalalla varustettuna oli KHÄ hyvin usein myöhässä milloin mistäkin. No, meitähän on moneen junaan, ja osa jää vielä asemallekin, kuten TiHe omin sanavalinnoin hänelle vastasi.