Joskus viikonlopun aamuina on laumani ihmisjäsenillä tapana venyä vuoteessa puoleenpäivään asti. He rapistelevat sanomalehtiä, piirtelevät kynillä koukeroita niihin (se on kuuleman mukaan sanaristikoiden täyttämistä) ja suunnittelevat matkoja. Kaiken kaikkiaan melko tyhjänpäiväistä hommaa minun mielestäni, kun vaihtoehtona olisi reipas metsälenkki raikkaassa aamuilmassa jo elämän ehtoopuolelle ehtineen koiran kanssa.

Ei tuo venyminen kauaksi puolesta päivästä jäänyt tänäkään sunnuntaina, jos yhtään osaan kellonviisareiden liikettä oikein tulkita. Onneksi sentään ylösnousun jälkeen Rotta sai vaatteet ripeästi niskaansa, ja Isäntäkin tuli perässä omaa tahtiaan, joka tavallisesti on Rotan tahtia verkkaisempi.

Sitten lähdettiin. Rotta halusi välttää pururadan jyrkkiä mäkiä ja ehdotti, että menisimme tällä kertaa muita metsäpolkuja myöten. Isäntä taas ei välittänyt leveistä kärryteistä, joita hän arveli Rotan tarkoittavan. Minulle oli se ja sama, mistä mentiin, jos vain sain olla vapaana. Jäin siis odottelemaan, että he pääsisivät sopimukseen asiasta. Olin kuulevinani puhetta joulusta ja tontuista, mutta nythän oli tulossa kesä, joten kuulin varmaan väärin.

Minut kuitenkin kytkettiin hihnaan. Pettyneenä ehdin jo huokaista, että talutuslenkki tästä nyt näytti tulevan. Lähtisimme talsimaan tielle. Pieni toivonkipinä virisi rinnassani, kun lähestyimme mummolaan kääntyvää tienhaaraa. Ehkä tästä tulisikin herkkulenkki, tuumin mielessäni ja aloin ponnekkaasti ohjailla Isäntää siihen suuntaan.

Ponnisteluni olivat turhia, sillä jatkoimme tietä eteenpäin, ja mummolavierailun sain tällä kertaa näemmä unohtaa. Päätäni riiputtaen seurasin mukana. Olin lukevinani muiden koirien tieposkeen jättämiä sähköposteja pitkään ja hartaasti, jotta Rotta ja Isäntä eivät huomaisi pettymystäni. Tosiasiassa viivytteli, koska luulin joutuvani kulkemaan kytkettynä koko lenkin.

Onneksi erehdyin. Tien päässä koitti vihdoin vapaus. En oikein tiennyt, minne oli päätetty mennä, pururadalle vai kärrypolulle, sillä tästä kohtaa pääsi molempiin suuntiin. Päätin hiukan seurailla, minne ihmiset suuntaisivat, sillä eihän heitä saanut päästää eksymään täälläkään.

Aluksi ainakin näytti siltä, että lähtisimme Isännän vihaamalle kärrytielle. Hän itse kulki määrätietoisesti sitä pitkin, vaikka Rotta näytti viittilöivän pienelle, mukavan näköiselle polulle, joka haarautui ylös mäkeen. Taas olin kuulevinani tonttupuhetta. Mutta Isäntä mennä hampsi edeltä, ja mikäs meidän auttoi muu kuin seurata perässä. Ihmettelin hieman, miten nöyrästi Rottakin seurasi perässä, vaikka oli ehdottanut aivan muita reittejä. Yleensä hän ei kovin helpolla anna periksi missään asiassa. Nyt hän kuitenkin marssi Isännän perässä. Olikohan hänelle luvattu tottelevaisuudesta palkinto tai herkkupala, kuka tietää.