Pariisista johtuu mieleeni ajanjakso, jota olin omassa elämässäni elänyt jo avioeroani seuranneen vuoden syksystä asti. Olin jo silloin tavannut tämän miehen, jonka kanssa nyt ”löyhästi” seurustelin, ja jonka kanssa Pariisin maratonmatkankin tein.

Jo aiemmin olen kertonut, että olin alkanut kirjoittaa eräälle nettisivustolle tarinoita. Eräs tarina sai alkunsa ihanan Aleksin kanssa käydyn melko kiihkeäsävyisen nettikirjoittelun seurauksena. Oikeastaan kyseessä oli tarina, jota Aleksin kanssa olimme yhdessä kirjoittaneet. Kun Aleksi sitten taas kerran sai asiasta kyllikseen tai löysi mukavampaa seuraa, päätin minä hyödyntää sitä antia, jota kirjoittelu minulle oli tuonut.

Aloin julkaista tarinaa jatkokertomuksen muodossa tuolla äsken mainitulla sivustolla. Tietysti kysyin siihen ensin luvan myös Aleksilta, vaikka en käyttänytkään mitään niistä osista, jotka olivat Aleksin virtuaalikynästä ja mielikuvituksesta lähtöisin, vaan pelkästään omia tekstejäni. Aleksille asia sopi hyvin. Luulen hänen olleen pelkästään mielissään siitä. Oikeita nimiä en tietenkään tarinassa käyttänyt. Paljastumisen vaaraakaan ei siis ollut olemassa.

Yhdessä kirjoittamamme tarina oli aikanaan tullut jonkinlaiseen loppuun. Kun olin sen saanut osina julkaistua, aloin kehitellä tarinaan jatkoa. Tässä vaiheessa Aleksikin taas kiinnostui ottamaan minuun yhteyttä, mutta se on toinen juttu. Mies, joka toiselta suunnalta astui nyt elämääni jollakin tasolla, on aivan toinen mies kuin Aleksi, ja hän liittyy vahvasti Pariisiin.

Sivusto, jolle tarinoita kirjoitin, oli sellainen, että lukijat saivat myös kommentoida kirjoituksia, jos kirjoittaja niin halusi. Kommentit eivät tulleet suoraan julkaistuihin tarinoihin muiden luikjoiden nähtäviksi, vaan siihen sähköpostiosoitteeseen, jonka kirjoittaja kommentointia tai muuta yhteydenottoa varten oli ylläpitäjälle antanut. Kommentoijat eivät siis myöskään saaneet kirjoittajan osoitetta tietoonsa, ellei tämä sitä halunnut, vaan yhteydenotot ja kommentit kierrätettiin ylläpitäjän kautta.

Se olikin ihan hyvä systeemi, sillä eivät ainakaan minun tekstini olleet sellaisia, että kaikki lukijat niistä olisivat varauksettomasti pitäneet ja niihin kopolla kourin jatkoa odottaneet. Sain paljon hyvää, rakentavaa ja ihailevaa palautetta tarinoistani, mutta joukossa oli myös sellaisia, joiden tarkoituksena ei ollut mikään muu kuin kirjoittajan mielen pahoittaminen ja kommentoija oman erinomaisuuden korostaminen.

Siihen olin toki jo muissa yhteyksissä tottunut ja osittain osannut varautuakin. Mutta silti en voinut käsittää kommentoijaa, joka haukkui tuotokseni lyttyyn ja silti päivä toisensa jälkeen palasi taas lukemaan, mitä nyt olin kirjoittanut. Useimmat tekivät vielä niin, että kirjoittivat kertakäyttöisen osoitteen kautta, jolloin heille ei päässyt edes vastaamaan mitään. Vaikka turhaa se tietysti olisi ollut: helmiä ei kannattanut tuhlata sioille. Sen asian olin ennekin todennut.