Mutta eikös vain luikerrellut kohta käärme tähänkin paratiisiin. Martan ollessa poissa huoneestaan, vaikkapa vain ulkona kävelyllä, hänen huoneessaan käytiin ja tavaroita siirreltiin eri paikkoihin. Martta teki siirtelijälle oikein ansoja, ja kyllä vain, ansat laukesivat, mutta syyllistä ei kuitenkaan tavoitettu. Sitten alkoi vaatteita hävitä, kun Martta laittoi niitä pyykkiin. Rahaa ei vielä ollut hävinnyt, mutta jottei niin kävisikään, piti Mikon hommata Martalle kassakaappi.

Silloin kyllä Soilekin jo puuttui asiaan sanomalla, että jos Mikko kassakaapin äidilleen hankkii, tarkoittaa se sitä, että myös hän itse uskoo tavaroitten häviämiseen. Sillä jokainen täysjärkinen ymmärtää, ettei ollut kyse mistään tavaroitten häviämisestä tai niiden siirtelystä paikasta toiseen, vaan Martan omasta sairaasta ja epäluuloisesta mielestä.

Tuollaista epäluuloisuutta ja toisten syyttämistä varkaaksi oli esiintynyt aiemminkin. Elli-tytär oli Soilelle kertonut, miten vuosia sitten hänen ollessaan kasvattiäitinsä seuralaisena ulkomaanmatkalla, oli Martta yhtäkkiä ruvennut väittämään, että hänellä mukana olleet käsineet olivat hävinneet. Käsineitä haettiin kissojen ja koirien kanssa joka paikasta, mutta niitä ei löytynyt. Siihen uskoon jäätiin, että käsineet tosiaankin olivat hävinneet. Kuka ne oli vienyt, siitä ei Martta suoraan ketään syyttänyt, mutta jokainen sai tietysti rauhassa potea Martan syyllistämisen ristitulessa.

Asia kuitenkin selvisi myöhemmin. Jossakin elämänsä vaiheessa Martta sairastui vakavasti. Kuolemanpelko valtasi hänen mielensä, ja hän tuli kovaan synnintuntoon. Hän halusi selvittää kaikki epäselvyydet jälkeen jäävien kanssa. Silloin oli hän Ellille tunnustanut, etteivät käsineet mihinkään olleet hävinneet. Martta itse oli ne piilottanut patjansa alle, niin että sieltä ei niitä kukaan olisi osannut edes etsiä. Mahtoi Marttaa myöhemmin harmittaa, kun sairaus parani, ja hän olikin tehnyt tunnustuksensa aivan turhaan.

Mikko ei tuosta tapauksesta tiennyt mitään, mutta Soile siis tiesi. Mikosta ei kuitenkaan äidilleen vastaan sanojaksi ollut, vaan hän hankki kassakaapin, johon Martta sitten rahansa ja muut arvotavaransa laittoi varkailta suojaan.

Tämän jälkeen kehittyi Martasta yhä epäluuloisempi. Hoitohenkilökunta oppi varomaan jo etukäteen kaikkea mahdollista, josta Martta voisi heitä epäillä. Mutta kaikkeen eivät hekään sentään osanneet varautua. Soile kauhistui, kun Martta erään kerran uskoutui hänelle kertomalla, että arveli erään hoitajan antaneen tahallaan hänelle liikaa insuliinia. Siitä johtuivat Martan huonot olot ja epämääräiset oireet, joiden takia hän tämän tästä joutui sairaalahoitoon. Tämä samainen hoitaja oli yhteen aikaan ollut Martan suosikkeja palvelutalossa, mutta sitten olivat sukset ainakin Martan puolelta menneet pahan kerran ristiin.

Tämän kuultuaan vannotti Soile Marttaa moneen kertaan pitämään tuollaiset ajatukset visusti omana tietonaan. Jos kyseinen hoitaja kuulisi ne, saattaisi hän huonossa lykyssä nostaa kunnianloukkaussyytteen Marttaa vastaan. Siinä sitä sitten olisikin selittämistä, kun kaikki ”todisteet” olivat oman sairaan mielen keksintöjä.

Asiat ajautuivat kuitenkin siihen pisteeseen, että Marttaa alettiin suorastaan ”vainota” palvelutalossa. Tavaroita hävisi ja siirtyili paikoiltaan yhä tiuhempaan tahtiin, ja nyt jo Sanni-tytärkin oli varma, että näin tapahtui. Äiti piti saada pois sieltä ja mitä pikimmin.

Sannikin oli tällä välin eronnut ja asui yksin. Äidin eläke toisi varmasti mukavan lisän jokapäiväiseen leipään. Vaikka Sanni itsekin oli kovin sairas, vakuutti hän kykenevänsä äitinsä hoitamaan. Niin nämä kaksi sitten yksissä tuumin hoitivat asiat niin, että Martta lähti palvelutalosta ja muutti Sannin kaksioon.

Vakuudeksi ja todisteeksi siitä, että ratkaisu oli ollut oikea, kertoivat he tarinaa, jonka mukaan Martan muuttotavaroista oli vielä viimeisenä yönä hävinnyt hartiahuivi. Soilen epäilyihin ja kysymykseen, mikseivät he olleet huivin perään kyselleet, eivät he osanneet sanoa mitään. Hävinnyt mikä hävinnyt: varkaita täynnä oli koko talo!