Jo aiemmin oli mies kysellyt, missä aioin viettää jouluni. Ei hän sitä siinä mielessä tehnyt, että olisi ehdotellut yhteistä joulun viettoa, ei tosiaankaan. Ja vaikka olisi ehdotellutkin, en minä olisi suostunut, sillä minulla oli jo suunnitelmat valmiina. Viettäisin joulun tyttäreni seurassa. Mies toivottelikin jo hyvissä ajoin hyvää joulua ja virkistävää lomaa. Minullahan oli muutama ylimääräinen vapaapäivä joulun tietämissä.

Pari päivää ennen lomani alkua antoi mies taas yllättäen kuulua itsestään. Niin olisi tehnyt mielensä minua tavata ja monella tapaa hyvänä pitää, hän valitti viesteissään. Eikö mitenkään sopisi tapaaminen, kun se joskus aikoja sitten luvattu illallinenkin oli edelleen tarjoamatta. Mies itse oli jo jonkin aikaa sairastellut selkäänsä, ja aika tuppasi väkisinkin tulemaan pitkäksi yksin ollessa ja seiniä tuijotellessa. Minun vierailuni virkistäisi kovasti miehen yksinäistä eloa.

Suostuin tietysti oitis, kun mies oikein kellonajan ja päivämääränkin tarkasti ilmoitti. Ensin menisimme syömään ja sitten saunottaisiin. Näin mies kaavaili ja maalasi ruusuisia kuvia silmieni eteen. Minä ilmoitin, että joutuisin ikävä kyllä jo samana iltana ajelemaan takaisin kotiin. Seuraava päivä oli minulla vielä työpäivä.

Kun tuon tiedon puhelimeeni näpyttelin ja viestin bittiavaruuteen sinkautin, oli kaikki taas kuten jo niin monta kertaa aiemminkin. Ensin mies vaikeni moneksi tunniksi. Sitten hän pyhäkoulumaisesti ilmoitti, ettei hänellä ollut tapana harrastaa mitään pikajuttuja. Eipä tosiaan, myhäilin minä mielessäni ja teki mieleni nauraa. Sitten mies jatkoi, että ellen voinut koko yötä miehen vieraana viipyä, pitäisi tapaaminen ikävä kyllä siinä tapauksessa siirtää tulevalle vuodelle, niin ikävää kuin se olikin.

Koska tiesin, että nämäkin suunnitelmat kuivuisivat kokoon, ennen kuin ehtisin sanoa kirnupiimä, päätin ottaa riskin, ja ilmoitin miehelle, että siinä tapauksessa kyllä voisin tarkistaa aikataulujani. Minä jäisin kuin jäisinkin aamuun asti. Olin nimittäin varma, että sen kuultuaan mies ennemmin tai myöhemmin peruu tapaamisen.

Ensin mies vaikutti ilahtuneelta kuullessaan minun sittenkin viipyvän aamuun asti. Heti perään hän uudessa viestissä kuitenkin kyseli, miten minun lyhyt viestini oli vaikuttanut niin tylyltä. Sopiko minulle miehen ehdotus ja oliko kaikki ok? Minä en korvaani lotkauttanut moisille vaikutelmille, vaan vakuutin, että kaikki oli hyvin.

Seuraavaksi mies ryhtyi vetämään häntää takapuoleen muistuttamalla minua siitä, että hän tosiaankin oli sairauslomalla. Oli hyvin todennäköistä, ettei hän kykenisi muuhun kuin istumaan sohvalla ja pitelemään minua kädestä. Mahtoiko se riittää minulle, kun niin vaativainen olin. Minä taas vakuuttamaan, että varmasti sekin riittäisi. Miehen ei kannattanut olla asiasta huolissaan. En sentään sanonut, että tiesin kyllä, miten kaikki päättyisi. Me emme tapaisi, joten miksi huolehtia sellaisesta, jota ei koskaan tapahtuisi. Sillä erää viestittely loppui siihen.

Heti aamulla herättyäni riensin tarkistamaan puhelimesta, josko mies jo yön aikana olisi laittanut peruutusviestin. Ei ollut kuitenkaan tullut minkäänlaista viestiä, ja minua kyllä toden totta ihmetytti hiukan. Näytti siltä, että minun piti ryhtyä valmistautumaan tien päälle. En ollut enkä ole ihminen, joka sopimuksiaan rikkoo ja sovittuja tapaamisia peruu muuten kuin äärimmäisissä tapauksissa. Sen verran skeptinen kuitenkin olin edelleen, että päätin itse varmistaa, tulisiko tapaamisesta mitään. Pitihän minun laittaa auto lämmitykseen ja kaikenlaista muutakin puuhaa olisi ennen lähtöä.

Niin naputtelin aamuhämärissä miehelle viestin, jossa ilmoitin, mihin aikaan lähtisin kotoa. Samalla pyysin häntä ajoissa ilmoittamaan, jos (lue: kun) jokin este ilmaantuisi tapaamisen tielle, sillä sellainenhan varmasti tulisi. Ja eikös vain samalla sekunnilla, kun painoin ”lähetä” -nappia, kilahti myös oma kännykkäni viestiä ilmoittaen.

Myös mies oli päättänyt olla ajoissa liikkeellä ja ilmoitti suuresti pahoitellen ja kohteliaasti, että ikävä kyllä onni ei taaskaan näyttänyt olevan minun puolellani. Lapsukaiset pyörähtäisivät yllättäen illansuussa isäpapan iloksi. Varttitunnin päästä tuli toinen viesti, jossa mies suupielet alaspäin ihmetteli, miten asiat voivatkaan mennä aina noin päälaelleen.

Hoh-hoijaa! Oikein olin taas arvannut tai pikemminkin tiennyt. Oikein hyvin olisin myös osannut miehen ihmettelyyn vastata. mutta en sattunut tuntemaan minkäänlaista vastaamisen tarvetta, en sitten niin pienintäkään. Yksi asia minua kyllä jäi kaivelemaan ja harmittamaan. Olisinpa malttanut oman viestini kanssa vielä muutaman sekunnin odottaa. Silloin minun ei olisi tarvinnut lähettää sitä laisinkaan, vaan mies tunnetulla tyylillään olisi perumiset taas kerran hoidellut.