Suden selitys käytökselleen oli niin raivostuttava, että Punahilkka kirjaimellisesti näki punaista! Susi nimittäin sanoi tekonsa perusteeksi sen, että tällä tavoin vähän nuorentamalla itseään profiilissaan ei tarvitsisi pelätä sitä, että kukaan ainakaan hänen oikean ikänsä takia jättäisi tutustumatta häneen.
 
Voi laupias taivas! Sekö sitten oli kunniakasta, että jäi heti ensitapaamisella kiinni valheesta? Oliko vähemmän noloa kuulla oikean hilkan suusta, että nämä olivat nyt valehtelun takia ensimmäiset ja viimeiset treffit kuin virtuaalisesti saada ilmoitus, että susi ei ikänsä puolesta ollut juuri tälle hilkalle sopiva.
 
Ei voinut Punahilkka silloin eikä voi nytkään käsittää moista susilogiikkaa. Punahilkalta, vaikkei yleensä juuri sanattomaksi jäänyt, loppuivat puheenaiheet kuin seinään. Hän tunsi itsensä loukatuksi ja nenästä vedetyksi. Kaiken lisäksi sai hän vielä sudelta kuulla olevansa pikkusielu nipottaja, kun tuollaisesta otti nokkiinsa.
 
Olipa Punahilkka nyt sitten suden mielestä mitä tahansa, valehtelija hän ei ainakaan ollut. Punahilkka rupesi tekemään lähtöä. Tämä susi oli nyt nähty ja tavallista köykäisemmäksi havaittu. Taas tuli Punahilkalle mieleen eräs jo nuorena hilkkana kuulemansa ajatus: lukeneisuus ei tee ihmistä. Tämän suden, jos kenen kohdalla se piti täysin paikkansa.
 
Ymmärsi susikin lopulta, että mitään ei enää ollut tehtävissä. Vielä yritti hän tyrkyttää kirjaansa Punahilkan luettavaksi, vaikka käsittikin, ettei tämä sitä koskaan lukisi. Vielä ulkona kyseli susi, oliko tämä nyt tässä. Kyllä tämä oli, tuumasi Punahilkka, väläytti sädehtivimmän hymynsä, korjasi pillerirasiansa asentoa lyhyillä hiuksillaan ja punahilkkamaisesti sudelle vilkuttaen poistui hämärtyvään talvi-iltaan.