Niin se vaan tämänki vuotinen kesäkuu saatiin jyystettyä loppuun ja voijaan siirtyä heiniä kouhimaan ja seivästämään. Sitä tuskin kovinkaan moni isäntämies enää teköö. Kyllä siellä pelloilla jyllää jos minkä sortin pelit ja vehkeet pöyhimässä heiniä, käärimässä niitä rullalle ja lopuks paketoimassa. Ja taitaa olla niinki, että ku heinäkuu, heinäntekokuu, sitte alakaa, koristaa pellonpientareita jo valakosten heinäpaalien rivistöt. Ennen vanhaan mentiin heinään vasta Hermannin päivänä, joka on kahestoista heinäkuuta.

Toista se oli sillon, ku määki olin laps ja nuori. Jokahisen pilivenraossa piti ryykätä pellolle heinäluokoja kääntämään ja useasti, ku puolikuivat korret sai justiin käännettyä, alako sataa. Ei kai se kumminkaan ihan jokahisena kesänä noin menny, mutta ne moneen kertaan kääntelyt on vaan parahiten jääny mieleen.

Sitä mää kyllä oon siunannu moneen kertaan, ettei enää tartte olla heinähommissa mukana. Kyllä siitä oli kaukana se kaupunkilaisten ihannoima maalaisromantiikka. Se oli totista työtä, ku käsipelillä nosteltiin raskaat, tuoreet heinät seipäille. Ku ne oli riittävän kuivia, joskus kelistä riippuen vasta monen viikon päästä, ne nosteltiin uuvemman kerran kuormiin ja kuormista latoihin. Kakaroitten hommaa oli yleensä pyörtänöijen haravointi haravalla, kuormien polokeminen, että niihin saatiin mahtumaan mahollisimman palijo heiniä kerralla ja uus polokeminen pölysessä heinälavossa. Karkeat heinänkorret pisteli ja naarmutti palijaita kinttuja, ja suola, jota heiteltiin sekaan säilöntäaineeks kirveli naarmusia sääriä.

Parasta heinänteossa oli se, ku heinäväille vietiin ajan säästämiseks kahavit pellolle. Musta oli yhtä mukavaa olla laittamassa niitä kahavia valamiiks, ku se, että oli pellolla hommissa ja ootti, millon kahavintuoja tuloo eväineen. Yleensä se meni niin, että joku nuoremmasta väistä lähetettiin hakemaan kahavit kotoa. Sillon hakijan usein oli keitettäväki ne, ku kaikki muut oli pellolla heinätöissä.

Kahavinkeitto- ja hakureissu kävi ihan levosta, jos sitä vertas heinien kans painimiseen. Ja parasta oli tietenki sitte se, ku kahavit ryystettiin ojanpenkalla istuen. Vieläki mää muistan lapsuuven heinänteon aina, ku ulukona kesäseen aikaan leyhähtää tuoreen kahavinhaju. Seki on osotus siitä, että meijän muistot ei oo pelekkiä muistikuvia menneistä ajoista. Ne on makuja, hajuja ja häivähyksiä kans.