Toki Soile tiesi, että huolimatta omasta tämän hetkisestä riemustaan ja vapaudentunteestaan ei elämä tästä eteenpäinkään pelkästään helppoa olisi. Se olisi tavallista elämää iloineen ja suruineen kuten tähänastinenkin, mutta silti erilaista. Oikeastaan se olisi sellaista elämää, joksi Soile sen halusi muodostuvan. Hän sai nyt valita. Ei kaikkia asioita, mutta monia kyllä.
 
Tästä hetkestä eteenpäin Soilen elämästä puuttuisivat jatkuva varuillaan olo ja miettiminen, miten toimisi, ettei saisi kuulla Mikolta moitteita. Enää hänen ei tarvitsisi kieltäytyä jostakin asiasta tai mielenkiinnon kohteesta siinä pelossa, että se ei Mikkoa miellyttäisi. Hän saisi tulla ja mennä omien mielihalujensa mukaan suunnittelematta etukäteen, miten jonkin menon tarpeellisuuden Mikolle perustelisi. Lisäksi siitä puuttuisi vastuu muista.
 
Tähän asti oli Soile ollut perheenäiti, joka huolehti monista, oikeastaan lähes kaikista perheen arkeen kuuluvista asioista. Nyt kun tytär oli muuttanut omiin oloihinsa, olivat nuo asiat tietysti vähentyneet, mutta edelleen oli käytävä kaupassa, syötävä, tiskattava, pestävä pyykkiä, siivottava, hoidettava pihaa ja huolehdittava koirasta. Kaikki tuo oli ollut Soilen vastuulla, ja hänestä tuntui, että Mikko yhä enemmän vetäytyi vastuustaan, vaikka erovaiheessa olikin yrittänyt osallistua kotitöihin enemmän kuin osoittaakseen, miten muuttuisi, jos avioliitto jatkuisi.
 
Soile ei tuohon muutokseen ja sen pysyvyyteen kuitenkaan ollut uskonut. Hän tiesi, ettei Mikko siihen pystyisi, tuskin edes halusi. Jos Soile Mikon käytöksen muuttumiseen uskoen olisi jäänyt, olisi hän pian huomannut, että asiat hiljalleen olisivat liukuneet samaan malliin. Luultavasti Mikko olisi jatkossa yrittänyt ahtaa Soilen vielä ahtaampaan muottiin, ja sitä hän tuskin olisi suvainnut ollenkaan, että myös Soile olisi muuttunut. Tämä olisi halunnut kokea avioliitossaan enemmän vapautta, enemmän luottamusta, enemmän kunnioitusta. Miten Mikko sellaista olisi kyennyt tarjoamaan, kun hänellä nyt oli takataskussaan ase, jota mustasukkaisena aina tilaisuuden tullen voisi käyttää. Se oli Soilen oletettu uskottomuus.
 
Soilella oli tuoreessa muistissa vain muutaman viikon takaiset tapaukset. Soile harrasti kuorolaulua. Se oli oikeastaan hänen ainoa, kodin ulkopuolinen harrastuksensa, josta hän halusi pitää kiinni. Kaiken lisäksi kuoro, jossa Soile lauloi, oli kirkkokuoro, minkä jo sinällään olisi pitänyt tarjota hänelle jonkinlaista suojaa Mikon uskottomuusepäilyjä vastaan. Mutta eipä vaan!
 
Jo pitkin kulunutta syksyä oli Mikko heitellyt kapuloita rattaisiin yrittämällä milloin minkäkin tekosyyn nojalla estää Soilea pääsemästä harjoituksiin. Silloin oli Soile suoraan sanonut, ettei ainoasta harrastuksestaan luopuisi, sanoisipa tai tekisipä Mikko mitä hyvänsä. Se oli varmasti omiaan lisäämään Mikon epäilyjä, mutta Soile tiesi, että luopuessaan harrastuksestaan Mikon painostuksen edessä hän samalla luopuisi siitäkin vähäisestä itsemääräämisoikeudestaan, joka hänellä vielä oli.
 
Niin oli Soile siis jatkanut harjoituksissa käyntiä, ja aina kotiin tullessaan kohdannut Mikon painostavan hiljaisuuden, ellei jotakin vielä pahempaa. Kun avioliitto välillä osoitti toipumisen merkkejä, oli taas sattunut tapaus, joka loukkasi Soilea syvästi, mutta oli samalla osoitus siitä, ettei Mikko mihinkään muuttuisi.
 
Soile oli laihduttanut useita kiloja ja oli nyt varsin simpsakassa kunnossa. Hän oli alkanut kiinnittää enemmän huomiota myös pukeutumiseensa. Tyyli oli muuttunut tyttömäisemmäksi ja Soile oli huomannut, että oikeastaan piti kovasti pitseistä, rimpsuista ja muista sen tapaisista koristuksista. Myös alusvaatteet olivat vaihtuneet ”puuterislogeista” kauniisiin pitsialusvaatteisiin. Tähän asti oli Soile tiedostamattaan ja välillä tietoisestikin vältellyt liian naisellisia tai seksikkäitä alusvaatteita Mikon reaktioiden pelossa. Tuskinpa tuo muutos oli Mikoltakaan jäänyt huomaamatta. Se tietysti vahvisti entisestään hänen käsitystään siitä, että Soile pukeutui vierasta miestä varten.
 
Kerran taas oli Soile ollut kuoroharjoituksista. Hänen sinne lähtiessään olivat pariskunnat välit olleet jokseenkin normaalit, suorastaan hyvät. Yritettiinhän yhteistä elämää jatkaa. Kun Soile palasi kotiin, oli Mikko jo käynyt vuoteeseen, mutta valvoi edelleen Soilea odotellen ja samalla televisiota katsellen. Soilen riisuutuessa tokaisi hän ykskaks: ”Tykkäsivätkö ne siellä sinun alusvaatteistasi?”
 
Vaikea sanoa, mitä entinen Soile olisi vastannut tuohon kysymykseen. Luultavasti hän ei edes olisi pukenut päälleen kauniita, pitsisiä alusvaatteita, vaan tyytynyt mahdollisimman vähän ärsyttäviin vaihtoehtoihin, jolloin koko kysymys olisi vältetty. Nykyinen Soile ei kuitenkaan enää sellaiseen suostunut. Hän pukeutui niin kuin halusi välittämättä siitä, mitä ehkä seuraisi. Mikon kysymykseen loukkaantumisestaan huolimatta Soile vastasi ykskantaan kysymällä vuorostaan, oliko Mikon kysymys tämän omasta mielestä tarpeellinen ja asiallinen.
 
Nyt huomasi Mikkokin menneensä liian pitkälle ja yritti paikata virhettään selittelemällä, ettei voinut mitään sille, että vaikka kuinka Soilea rakasti, päästeli aina suustaan sellaista, mikä aivan muuta osoitti. Voisiko Soile antaa anteeksi? Ei Mikko tarkoittanut pahaa.
 
Antoihan Soile anteeksi tälläkin kertaa, mutta taas vahvistui hänen käsityksensä siitä, että avioliiton jatkaminen tulisi olemaan yhtä helvettiä. Mikko saisi aiheita epäilyksilleen mistä tahansa. Tekipä Soile niin tai näin, näkisi Mikon sairas mieli siinä petturuutta ja salakähmäisyyttä. Ei Soile jaksaisi elää sellaisessa ristipaineessa enää hetkeäkään. Tästä eteenpäin tulisi se ainoastaan lisääntymään eikä suinkaan vähentymään, vaikka Mikko mitä lupailisi.