Kun hautajaiset olivat ohi, alkoi yksinäisyys. Surevat perheenjäsenet eivät edelleenkään kyenneet puhumaan surustaan keskenään. Isä käsitteli suruaan kirjoittamalla, kuntoilemalla ja vaellusretkillä, mutta puhumaan hän ei pystynyt. Äiti arvelee, että mies ehkä pakeni suruaan vaelluksille, joille hän lähti aina uudestaan, kun edelliseltä oli palannut.

Äiti taas koki, miten ihmiset hylkäsivät hänet juuri silloin, kun hän kipeimmin olisi apua tarvinnut. Sukulaiset katkaisivat välit joko vaikenemalla tai lähettämällä raivokkaita kirjeitä. Ystävät, jotka omalla hädänhetkellään olivat hakeneet ja saaneet apua äidiltä, eivät nyt kyenneet edes kohtaamiseen, vaan vaihtoivat kadulla vastaan tullessaan puolta tai käänsivät kaupassa kohdattaessa selkänsä.

Mutta kukkalähetyksiä sateli. Aivan kuin ihmiset olisivat kuvitelleet, että kukilla voivat kuitata osanottonsa. Aivan kuin heidän osuutensa olisi tehty, kun he ostivat kukkakaupasta valkoisia ruusuja ja antoivat osoitteen, johon kukat piti toimittaa. Niin helppoa, niin hygieenistä, niin tarpeetonta. Veljen sanoja siteeraten pitää surukukkien, jos niitä yleensä lähettää, olla värikkäitä, jotta ne toisivat edes rahtusen toivoa murheen alhossa kulkeville.

Entä miten sivulliset suhtautuivat asiaan ja kommentoivat sitä? Äiti kokee, että kaikki halusivat löytää syyllisen tapahtuneeseen ja mistäpä muualta kuin elossa olevista. Heidänkö olisi pitänyt huomata, että kaikki ei ole kohdallaan, vaikka he asuivat sadan kilometrin päässä ja tapasivat korkeintaan kerran kuussa? Tyttären satunnaisista lausahduksistako olisi pitänyt osata päätellä, että väsynyt perheenisä aikoo tappaa koko perheensä?

Kummalliselta tuntuu sekin, että monet täysin sivulliset ja sureville tuntemattomat ihmiset katsoivat asiakseen ”ottaa kantaa” tapahtuneeseen ja kertoa sureville oma, tietenkin ehdottoman oikea mielipiteensä. Monet ”kannanotot” olivat nimettömiä ja suorastaan perverssejä, niin että oli viisainta avata kirjeet lavuaarin päällä ikävien yllätysten välttämiseksi. On käsittämätöntä, miten sairas voi ihmisen mieli olla. Toisen ihmisen surua ei kunnioiteta, vaan se halutaan vetää lokaan ja tahrata. Siitä saa sairas mieli sitten tyydytyksen itselleen.

Yhtä outoa on se, että uskonystävät hylkäävät hädän ja surun hetkellä. Eikö surevien usko ollutkaan oikeaa ja aitoa? Eikö se kelvannut Jumalalle? Ei Jumala rankaise heitä, joilla asiat ylöspäin ovat kunnossa. Tapahtuma oli ilmiselvästi lähetetty surevien uskon koetukseksi. Uskoa ja sen aitoutta piti tarkistaa, kun näin kauheita tapahtui.